Cinemaanikko

Halloweenstravaganza 2012! - Osat 4 & 5

2012-11-21T13:58:39Z

Osa 4: Zombikauhua!

Zombeja ei koskaan voi olla liikaa eikä zombeihin voi ikinä kyllästyä! Nämä kauhuelokuvien vakiokasvot ovat aina olleet lemppareitani, ja tälläkin kertaa tuli katsottua ihan hyvä määrä zombipätkiä. Tiedän että monet harrastajat ovat kovin tarkkoja zombeistaan, eikä tarkoitukseni ole loukata kenenkään tunteita, mutta itselleni on täysin sama ovatko zombit nopeita vai hitaita, tai edes oikeasti kuolleita. Zombielokuviksi hyväksymistäni rainoista löytyy siis monenlaisia, älkää pahastuko!

Hyökkäys poliisiasemalle (Assault on Precinct 13, 1976)

Sanokaa mitä sanotte, zombileffa tämä on! Vaikka tarinan pahikset ovatkin teoriassa ihmisiä, esitetään heidät hirviömäisinä kauhuelokuvahahmoina, jotka esteistä ja kuolemasta välittämättä tahtovat vain yhtä asiaa: tappaa hylätyn poliisiaseman suojiin piiloutuneet, heidän varpailleen hyppineet ihmiset.

Hyökkäys poliisiasemalle on jälleen yksi Carpenter-klassikko ja kuten asiaan kuuluu, se on vähintäänkin mainio! Se on myös hyvin pienellä budjetilla tehty (tai ainakin näyttää siltä) ja kenties juuri sen takia pitää sisällään hyvin vähän liikkuvia osia. Elokuva muistuttaa monessakin suhteessa Night of the Living Deadia (1968), aina kevyeen yhteiskuntakritiikkiin asti. Tällä kertaa se osoittelee oletettavasti jotain Los Angelesin jengiytymiseen tai poliisin määrärahojen leikkaamiseen liittyvää, mutta ei puututa siihen sen enempää. Tärkeintä on, että yhteiskuntakritiikki ei ole tällä poliisiasemalla tärkeintä. Tärkeintä on tehokkaasti kasvava jännite mahdottomalta tuntuvan selviytymistaistelun äärellä, ja käytetty idea tai ei, se toimii mainiosti. Kuka sanoi että aina pitäisi keksiä jotain uutta?

4/5

Zombeja.

28 päivää myöhemmin (28 Days Later, 2002)

Loistava esimerkki uskottavasta zombielokuvasta ja zombielokuvafanien pikkumaisuudesta. 28 päivää myöhemmin synnytti "piireissä" kovan "keskustelun" siitä ovatko elokuvan monsterit zombeja vai eivät. Kieltäjät sanoivat että zombien pitää olla kuolleita, puolustajat väittivät vastaan ja sivustaseuraajat kysyivät mitä helvetin väliä. Eikä sillä mitään helvetin väliä kyllä olekaan, sillä epäkuolleita eli ei, 28 päivää myöhemmin on vallan erinomainen elokuva!

Alkuasetelmaltaan leffa on toki vähän käytetty. Tyyppi herää koomasta ja havaitsee suurkaupungin (tällä kertaa Lontoo) asukasluvun kääntyneen jyrkkään laskuun. Sitten löytyy mörköjä ja muita selviytyjiä, sitten paetaan ympäriinsä. Mutta kuten sanottua, tämä ei ole "perinteinen" zombikauhuelokuva, vaan hyvinkin vakavasti otettava, surumielinen ja yllättäen jopa koskettava. Toki 28 päivää myöhemmin on varsin väkivaltainen, mutta tylytys ei missään vaiheessa tunnu itsetarkoitukselliselta vaan jokaisella veriteolla on jokin tarkoitus.

Ja toisaalta, vaikka elokuva ei juuri Sinua koskettaisikaan, on sinä muutenkin paljon nähtävää. Alun autio Lontoo on kerrassaan upea ja sitä seuraava toiminta-hurjastelu menevää! Jo pelkästään se, että tämä on A-luokan välineillä ja osaamisella tehtyä zombimättöä pitäisi olla tarpeeksi kova mainospuhe, mutta mukaan on ikään kuin boonuksena ympätty hyvää draamaa ja sosiaalista kommentaaria! Suosittelen.

5/5

Kuolleiden aamunkoitto (Dawn of the Dead, 2004)

Varsin onnistunut uudelleenfilmatisointi. Romeron vuoden '78 klassikko on jo puhki kehuttu ja analysoitu (kulutushysteria on pahasta), mutta ehkä tätä kehtaa vielä vähän mainostaa. Alkuperäisestä on jätetty pois kaikki pohdiskelevuus ja hidas tunnelman kasvatus, tämä vuoden 2004 versio räjäyttää lastit naamalle jo ensimmäisen viiden minuutin aikana, mikä on sekä hyvä että huono asia. Elokuvan alku on yksi zombielokuvahistorian parhaita, mutta tuntuu että parhaat paukut on ladattu nimenomaan alkuun muun elokuvan kustannuksella.

Toisaalta, vaikka alku onkin elokuvan parasta antia, ei sen tarjoama toiminta missään vaiheessa huonoksi muutu. Zombit ja ihmiset saavat kyytiä miellyttävän väkivaltaisilla tavoilla läpi elokuvan, ja mukana on myös kaikkea pientä hupia, kuten yllättävänkin häiriintynyt zombisynnytyskohtaus. Toisin kuin 28 päivää, tämä ei todellakaan ole pohdiskeleva tai kysymyksiä esittävä elokuva. Vaikka mukana on toki zombielokuvien vakiot kuten "ihminen on ihmiselle se isoin susi", ollaan tällä kertaa hyvin puhtaasti mehukkaan toiminta"rymistelyn" äärellä, kuten jotkut halveksivasti asian ilmaisevat. Itse kuitenkin edustan koulukuntaa jonka mielestä toimintaelokuvat järjestään lyttäävät "konoisseurit" ovat, pahoittelen ranskaani, Melko Isoja Idiootteja, joten kyllä aamu saa minun puolestani koittaa näin 2000-luvullakin!

4/5

Shaun of the Dead (2004)

Komediahan tämä oikeastaan on, mutta siinä on zombeja niin pakko se on laskea! Sitä paitsi Shaun of the Dead on ihan oikeasti hyvä zombipätkä, johon on vaan kaupan päälle tarjolla hölmöä komediaa ja romantiikkaa! Myönnettäköön, että pidän ylipäätään kovasti Edgar Wrightin tyylistä, ja zombit ovat aina plussaa. Oikeastaan en edes itse ymmärrä miksi en onnistu kyllästymään zombeihin, vaikka ne ovatkin nykyään niin muodissa. Ja siis puhun tietenkin moderneista, vihaisista viruszombeista enkä vanhan liiton voodoo-möröistä (joissa ei toki mitään vikaa ole niissäkään). Jokin siinä vääjäämättömyydessä viehättää. Mutta eipä minulla ole tapana omia sisäisiä kannustimiani analysoida, katsotaan nyt näitä hemmetin leffoja vaan.

Kuten sanottua, Shaun of the Dead on oikein hyvä zombipätkä! Se on erinomaisen verinen, mutta samaan aikaan se myös irvailee genren kliseille varsin huvittavasti. Se on myös Wrightille ominaiseen tapaan täynnä viittauksia zombi- ja muihin elokuviin ja huumorikin on kaikessa vammaisuudessaan aika hauskaa! Ja Simon Pegg on niin symppis! Nyt kyllä mennään hemmetin kauas kuun teemasta, mutta pakko tästä vaan on tykätä! Tykätkää!

4/5

Day of the Dead (2008)

Aika lailla kaikki ilmeisesti vihaavat tätä vuoden 1985 Romero-pätkän remakea. Se on hyvinkin ymmärrettävää, koska kyseessä ei oikeasti ole remake, vaan elokuva jolla sattuu olemaan sama nimi ja jossa sattuu myös olemaan ystävällinen (no, ainakin tavallista zombbaria vähemmän verenhimoinen) zombi nimeltä Bud.

Toisaalta se on ymmärrettävää myös siksi, että olisipa tämän elokuvan nimi mikä tahansa, se olisi silti alusta loppuun pelkkää päätöntä juoksentelua jonka ainoa punainen lanka on "yhtäkkiä joka paikassa on zombeja". Tietysti on ehkä ihan hyvä ettei juonta ole liikaa edes yritetty kirjoittaa, sillä elokuva myös rikkoo jatkuvasti omaa sisäistä logiikkaansa ja on muutenkin epäkoherenttiudessaan melko raskasta sarjaa.

Mutta kolmannelta kantilta, jota itse tunsin elokuvaa katsoessani edustavani, edellä mainitut seikat ovat silkkaa plussaa! Sanonta "niin paska että on jo hyvä" on toki nykynuorison keskuudessa hyvinkin maahan ajettu, mutta kun juuri tähän elokuvaan se sopii juurikin niin mainiosti! Day of the Dead on niin täynnä hulvattomia epäloogisuuksia, vammaista dialogia ja typeriä efektejä että niitä on vaikea lähteä luettelemaan, mutta seuraavaksi yksi esimerkki.

Elokuvan zombit eivät ole (syystä tai toisesta) perinteisiä zombeja, vaan saavat ja menettävät erilaisia supervoimia kohtauksesta toiseen. Välillä ne esimerkiksi hyppivät kymmenien metrien loikkia ja jopa kiipeilevät seinillä, ja välillä taas onnistuvat juuri ja juuri hölkkäilemään ympäriinsä. Ja mikä tärkeintä, ajoittain näitä supervoimia korostetaan pikakelaamalla zombien liikehdintää, mikä näyttää huomattavasti tökerömmältä kuin ehkä kuulostaa. Mitään varsinaista logiikkaa zombien käytöksessä ei tunnu olevan, mutta toki se silti perustellaan sanomalla niiden "muistavan jotain elämästään". Kenties siis esimerkiksi vuorikiipeilijät saavat zombiutuessaan kyvyn kavuta pystysuoria pintoja!

Lopuksi on vielä mainittava, että Day of the Deadissa käydään muun muassa seuraavanlainen keskustelu:

Sotilas 1: Häntä on purtu! Hänet on tapettava!
Sotilas 2: EI! MINÄ KAADOIN SIIHEN VALKAISUAINETTA!!
Lääkäri: Aivan, valkaisuaine tappaa lähes kaiken.
Kaikki: ...

4/5

Zombieland (2009)

Ihan hauska! Zombieland on myös selvästi enemmän komediaa kuin kauhua, mutta on siinä sitä siistiä mättöäkin sen verran, että pitäisi suurin osa gimmoista ja kolleista pysyä tyytyväisinä. Mutta jokin siinä mättää. Kun näin tämän ensimmäisen kerran, olin ihan täysissä viiden tähden fiiliksissä, mutta nyt toisella katsomalla tuntuu että leffaan on tungettu niin paljon ideoita ettei mikään niistä lähde missään vaiheessa kunnolla käyntiin. Luin jostain luotettavasta lähteestä (Internet), että Zombieland oli alun perin tarkoitettu TV-sarjaksi, mikä kai selittäisi elokuvan hajanaisuutta.

Esimerkiksi alussa esitellään päähenkilön pitämä lista "Zombielandin säännöistä", ja annetaan olettaa että ne olisivat jotenkin suuressa osassa elokuvassa, mutta viimeistään puolivälin jälkeen ne on unohdettu kokonaan. Muutenkin elokuvan neljättä seinää (isoin termi jonka tiedän, btw) rikkovat kohtaukset tuntuvat kovin irrallisilta, ikään kuin niitä olisi ollut tarkoituksena ripotella sinne tänne mutta nyt niitä on vain muutama koko elokuvassa ("Zombie kill of the week" on kyllä aika hauska juttu!).

Toki Zombielandissa on paljon hyvää, ja oikeastaan harmittaa ettei siitä saatu kokonaista sarjaa. Sarjamitassa elokuvan hauskat ideat olisi kenties jalostettu vähän valmiimmiksi, nyt kaikki tuntuu vaan kovin puolivillaiselta. Mutta kuten sanottua, on se silti ihan hauska ja zombien mättämistä on aina kiva katsoa!

3/5

Zombie kill of the week?

The Dead (2010)

Miellyttävällä tavalla vanhan liiton zombielokuva. Melkoisen riisutulla nimellä varustettu The Dead on melkoisen riisuttu myös toteutukseltaan. Se on äärimmäisen hidastempoista haahuilua ja äärimmäisen hitaiden zombien väistelyä. Se, mikä The Deadin erottaa aika lailla kaikista lajitovereistaan on sen tapahtumapaikka, sillä ainakaan itse en ole toista Afrikkaan sijoittuvaa zombielokuvaa nähnyt. Loputtomat savannit ja pienet kyläpahaset antavat elokuvalle hyvin omanlaisensa ilmeen, ja selittävät tietysti osaltaan elokuvan hidastempoisuutta. Suurin osa ajasta kun käytetään taittamalla pitkiä matkoja keskeltä ei-mitään kohti ei-mitään.

Lopulta elokuvan äärimmäinen rauhallisuus kääntyy itseään vastaan, sillä edes elokuvan vähät toiminta- ja kauhukohtaukset eivät ole kovin sykähdyttäviä. Erilaisuutta hakevalle zombien ystävälle suositeltavaa katsottavaa, mutta kerran nähtyään tätä tuskin tekee uudestaan mieli katsoa. Arvosana: ihan kiva.

3/5

Osa 5: Jotain Ihan Muuta

Tungin tänne loppuun leffat joita en saanut helposti noihin keksimiini, varsin rajaaviin karsinoihin tungettua. Ei mitään yhtenäistä teemaa, ei mitään sanottavaa!

Puppet Master (1989)

Tämän on pakko olla kulttikamaa. Puppet Master tarjoaa juuri sitä mitä paketissa lukee: tyypin, joka hallitsee nukkeja! Mutta heh, päävetonaula ei tällä kertaa olekaan se tyyppi, vaan ne nuket! Puppet Master esittelee joukon erilaisiin murhaamistapoihin erikoistuneita riivattuja nukkeja, jotka olivat ilmeisesti suuren yleisön mielestä niin hauskoja että tätäkin rainaa on siunattu noin kymmenellä jatko-osalla. Ja en siis todellakaan halua kuulostaa pilkalliselta, sillä ne tosiaan ovat melkoisia velikultia!

Jokaiselle nukelle on myöhemmissä osissa (tai fanien toimesta) annettu niiden persoonallisuuksia (eli murhavälineitä) kuvaavat nimet, mutta koska niitä ei mainita tässä kyseisessä elokuvassa en aio niistä välittää. Se mitä voin kuitenkin tehdä, on kuvailla niitä! Yksi näyttää epäkuolleelta itsensäpaljastajalta ja sillä on toisen käden tilalla murhaavan terävä veitsi. Sen murhatapa on puukotus! Yksi on superlihaksikas, mutta sillä on koomisen pieni pää. Sen murhatapa on vääntää niskat nurin tai ylipäätään paiskoa ympäriinsä! Yhdellä on päässä iso pora. Sen murhatapa on... no, poraus. Paras on kuitenkin porukan femme fatale, joka näyttää ihan naispuoliselta nukelta. Ja sen murhatapa on mikäpä muukaan kuin oksentaa uhrinsa päälle helvetisti iilimatoja!

Eikä siinä vielä mitään, kirottujen nukkejen lisäksi juoneen on päätetty hakea vielä vähän lisäpotkua sillä, että niiden kohteeksi joutuu joukko vanhaan hotelliin majoittuneita selvännäkijöitä. Koska kukapa pelkkiin murhaaviin marionetteihin tyytyisi, kyllä sitä on mausteena oltava vähän enneunia ja noituutta! Ja on Puppet Masterissa muuten myös ihan oikea seksikohtaus ja ihan alastomilla tisseillä vielä! Hitto vie!

4/5

Parents (1989)

Jos olette koskaan harkinneet kasvissyöjäksi ryhtymistä, mutta uskotte tarvitsevanne jonkinlaisen viimeisen tönäyksen rajan yli, katsokaa Parents! Sen visiot siitä, miten ällöttävältä liha voi näyttää ovat nimittäin kuin jonkinlaista sairasta runoutta. Tarkoitan tällä siis sitä, että elokuvassa näytettävät pihvit, jauhelihat, maksat, ja parhaat selkäpalat eivät tavallaan ole mitenkään tavallisuudesta poikkeavia, mutta niillä mehustellaan äärimmäisyyksiin asti, kameran suunnilleen penetroituessa grillissä tirisevien herkkujen huokosiin. Ja se näyttää kamalalta! Lihalla on tietysti iso rooli myös elokuvan tarinassa. Nuoren Michaelin (Bryan Madorsky) perheessä kun syödään joka päivä niin hemmetisti lihaa, että hän haluaisi kovasti tietää millä rahalla se kaikki oikein hankitaan. Tätä selvittäessään Michael saa tietää vanhemmistaan asioita, joita ei ehkä olisikaan halunnut tietää.

Lihallisten värinöiden lisäksi elokuva keskittyy esittämään maailmansa pienen pojan silmin, ja onnistuu siinä oikein mallikkaasti! Ainakin itse pystyn (tai 10-vuotias minä pystyi) samaistumaan Michaeliin, jonka maailmassa kaikki uusi ja vieras näyttäytyy uhkaavana ja pelottavana. Yhdessä elokuvan hämmentävimmistä kohtauksista Michael yllättää vanhempansa harrastamassa seksiä, mutta näkee touhun jonkinlaisena houreisena ja väkivaltaisena kouristeluna. Onneksi juuri kyseisenlaista kokemusta ei itselläni ole, mutta jos jollain on, saa vapaasti kertoa miltä se tuntui! Lisäksi elokuva sijoittuu 50-luvulle, joten siinä on kaiketi huomattavasti tuon ajan (tai ehkä tämänkin päivän!) Amerikkalaisen unelman ja perhearvojen kritiikkiä, mutta niistä minä en tiedä mitään.

Ja lopuksi, kun minulla nyt on jotenkin muodostunut melkein tavaksi kehua näyttelijöitä hyvissä rooleissa, niin Randy Quaid on Parentsissa helvetin pelottava, tekemättä juuri mitään!

4/5

Leprechaun (1993), Leprechaun 2 (1994) & Leprechaun 3 (1995)

Itse laatimani paskateorian mukaan kansan kielessä käytetty termi "paska leffa" ei ole läheskään niin yksiselitteinen kuin voisi olettaa. Jo aiemmin olen näissäkin arvosteluissa käyttänyt sanontaa "niin paska että on jo hyvä", mutta tahtoisin nyt käyttää hetken sen korostamiseen, että myöskään kyseinen lause ei pidä sisällään läheskään koko totuutta.

Kuten tiedämme, voidaan ihmisen (ehkä eläimenkin) uloste jakaa sen koostumuksen perusteella seitsemään eri tyyppiin (ns. Bristolin asteikko), joista tyyppi seitsemän on täysin nestemäinen uloste ja tyyppi yksi taas niin sanotusti "kova kakka", eli ummetus tai vähintään ummetuksenomainen oireilu. Minä väitän, että nämä mainitut "paskat leffat" voidaan samaan tapaan jakaa seitsemään eri kategoriaan, jossa tyyppi yksi on klassisen mallista "kovaa paskaa!" ja tyyppi seitsemän taas niin sanotusti "täyttä ripulia".

Normaalia arvosteluasteikkoa ja tätä paska-asteikkoa yhdistelemällä voidaan ilmaista, että vaikka arvostelija nauttikin elokuvasta suuresti, hän ymmärtää että se ei välttämättä kaikkien lukijoiden mielestä täytä laadukkaan elokuvan tunnusmerkkejä. Tätä asteikkoa käyttämällä siis kaikki voittavat! Koko paskateoria on vielä hyvin pitkälti työn alla, mutta idea on siis karkeasti ottaen, että mitä pienemmän arvon paska-asteikolla saa (voi olla että tämä täytyy kääntää toisin päin selvyyden vuoksi), sitä enemmän elokuva sisältää lystikästä vammailua, hulvatonta kohellusta, typerää dialogia, hauskoja epäloogisuuksia ja muuta sellaista. Tosiin sanoen, mitä enemmän elokuvan "paskat" elementit elokuvaelämystä parantavat.

Olen kovin harmissani siitä etten keksinyt käyttää tätä asteikkoa kaikissa tästä kauhukuukaudesta kirjoittamissani arvosteluissa, koska jos tämä arvottamistapa johonkin elokuviin sopii, niin tietysti kauhuelokuviin! En tiedä miten arvottaisin paska-asteikolla esimerkiksi Notting Hillin, mutta voin täysin varmasti sanoa että (nyt päästään jo asiaan!) katsomani kolme ensimmäistä Leprechaunia ovat vähintään (tai siis korkeintaan?) tyypin kaksi ylväitä edustajia.

Niputin nyt kaikkien kolmen rainan arvostelut yhdeksi, sillä käytännössä niissä kaikissa on samat hyvät ja huonot puolet, jos nyt vähän eri painotuksin. Ideahan näistä jokaisessa siis on, että pieni joukko ihmisiä joutuu syystä tai toisesta väkivaltaisen ja sarkastisen leprekaunin vainoamaksi. Juonien yksityiskohdilla ei varsinaisesti ole väliä, sillä ainakin tämän kolmikon leffoissa (yhteensä Leprechaun-rainoja on kuusi kappaletta) koko pointti on seurata kyseisen vihreän vainolaisen sekoilua. Ja mitä sekoilua se onkaan! Elokuvien leprekauniin (Warwick Davis) on ympätty suunnilleen kaikki mahdolliset irlantilais-stereotypiat jotka ihmiskunnan historian historian aikana on kehitelty. Se on viinaanmenevä ja ahne öykkäri joka puhuu ylilyödyllä irlantilais-aksentilla, ja tietysti runoilee jatkuvasti! Ja tottakai se on myös punapää.

Ja mikä tärkeintä: se on helvetin hauska! Se aukoo päätään, se puree, se hyppii, se taikoo ja se jopa ajaa kolmipyörällä! Se on röyhkeä vittupää ja hokee kokoajan "me pot 'o' gold"! Täydellinen pahis! Ja vaikka sanoinkin että elokuvien juonilla ei ole niin väliä, ovat nekin soveliaan vammaisia. Ensimmäisessä ollan vielä aika perinteisillä kauhulinjoilla: epäonninen uuteen taloon muuttava perhe vapauttaa leprekaunin kellaristaan löytyvästä laatikosta. Jatko-osat kuitenkin lisäävät ns. "ytyä pyttyyn", kun toisessa osassa 2000-vuotias leprekauni etsii itselleen nuorta neitoa vaimoksi ja kolmannessa rakastettava kääpiömme sekoilee Las Vegasin paheiden keskellä.

Huonona puolena lähes kaikki kohtaukset joissa ei seurata leprekaunin sekoilua ovat melko tylsiä. Kolmannessa osassa nähtävä leprekaunin uhrin muodonmuutos ihmisestä irlantilaiseksi on kyllä ihan hauskaa seurattavaa, mutta muuten joka ikisestä rainasta saisi huomattavasti paremman yksinkertaisesti lisäämällä lisää leprekaunia. Kyllähän sitä on huomattavat määrät nytkin, mutta siihen vaan ei voi kyllästyä! Niin tai näin, kyllä näitä kelpaa suositella, kahden paska-asteikolla ja nelosen normaalilla!

4/5

Doomsday (2008)

Silkkaa roskaa, mutta isolla rahalla! Doomsday on Neil Marshallin (mm. erinomainen Dog Soldiers) kunnianosoitus ainakin Mad Maxille, italialaisille hiekkakuoppa-post-apokalypsi-rainoille, zombielokuville, ja keskiajalle. Jos mielestäsi futurististen anarkisti-kannibaalien ja keskiaikaisten ritarien välinen vuosia kestänyt vihanpito (johon liittyy myös mm. sukudraamaa) ei kuulosta lähtökohdalta hyvälle elokuvaillalle, en voi varauksetta suositella Doomsdayta treffileffaksi, mutta muutoin se tulee ehdottomasti viihdyttämään!

Oikeastaan ylläoleva kuvaus kertoo elokuvasta aika lailla kaiken tarpeellisen. Se on yksi typerimpiä tänä vuonna katsomiani elokuvia, ja juuri siksi nautin joka hetkestä. Tärkeintä on, että ei anna mainosten hämätä. Ne saavat elokuvan kuulostamaan joltain zombie-elokuvalta, tai ainakin antavat vaikutelman että tarinan taustalla olevalla viruksella olisi jotain suurempaa merkitystä. Todellisuudessa virus on vain lähtölaukaus vammailulle, eikä koko tautia kovin monesti elokuvassa pysähdytä pohtimaan.

Ei sillä että Doomsdayssa mitään muutakaan pahemmin pohdiskeltaisiin. Sen sijaan siinä paistetaan ihmisiä, järjestetään turnajaisia ja nähdään kenties loistavin autotakaa-ajo (tai miten nyt car chase suomennetaankaan) sitten Mad Max kakkosen, johon se selvästi viittaakin. Voisi kuvitella ettei tällainen järjetön joka suuntaan pastisseilu toimisi, mutta ainakin minuun Doomsday iski yllättävänkin kovaa.

4/5

Mieli sanoo ei, mutta keho sanoo kyllä!

Otis (2008)

Otis yrittää olla monenlaista. Se alkaa kidnappausdraamana, jossa mielipuolinen pitsakuski Otis (Bostin Christopher) kidnappaa Lawsonien Ihan Tavallisen perheen tyttären Rileyn (Ashley Johnson) ja soittelee tämän vanhemmille pyytäen näiltä lupaa viedä heidän tyttärensä "päättäjäistansseihin". Kaappaustarinaan ympätään kuitenkin heti alusta lähtien vammaista mediasatiiria, toisin sanoen televisiouutisissa mehustellaan kaappauksilla ja raiskauksilla ja naureskellaan päälle. Lisäksi huumorin kukkaa pölytetään sikailevalla FBI-miehellä (Jere Burns) joka saapuu auttamaan perhettä heidän tyttärensä takaisin saamisessa, mutta paljastuukin saamattomaksi törpöksi! Jos originaaliusvuoren huipulla tuulee, pysyy Otiksen kampaus vielä ihan hyvässä kuosissa.

Huumori ei ole kovin hauskaa, mutta sitten elokuva yrittää vielä muutakin, kun Riley onnistuu pakenemaan kaappaajaltaan ja koko homma muuttuukin Last House on the Left-tyyliseksi kostotarinaksi ja Täydelliset naiset -henkiseksi parodiaksi amerikkalaisesta lähiöelämästä. Senkin jälkeen saadaan vielä ainakin yksi melko ennalta-arvattava käänne, mutta jätän nyt paljastamatta jos joku vaikka tahtoo tämän nähdä. Itse en toiste tahdo, sillä vaikka yritystä onkin moneen suuntaan, jää kokonaisuus kovin mitäänsanomattomaksi.

2/5

No siinä oli viimein kaikki! Mainio kuukausi oli taas, monta neljäkauttavitosta tuli annettua. Ja mikäs on antaessa, kyllä maailmaan mahtuu vaan niin paljon verratonta verta, suolenpätkää ja tissinvilausta. Nähdään taas, höpönassut!

Halloweenstravaganza 2012! - Osat 2 & 3

2012-11-14T22:33:08Z

Osa 2: Ilkeitä alieneita!

Avaruusolennot on vaan kovin siistejä, voi veljet! Ja kauhuleffoissahan niitä riittää. En kyllä ole koskaan ymmärtänyt miksi ulkoavaruuden vieraat ovat elokuvissa aina niin ilkeitä ja vihamielisiä. Eikö olisi paljon kannattavampaa vaikka käydä kauppaa ja keskustella tieteestä ja taiteesta? Ihme kolonialismia, emme me ihmiset vaan sortuisi moiseen! Tietysti parempi niin, olisihan Alienkin vähän tylsempi jos siinä vain juotaisiin teetä xenomorphien kanssa. Ehkä.

Ihmispaholaiset (Invasion of the Body Snatchers, 1978)

Kaiken minkä tiedän synnyttämisestä, olen oppinut kauhuelokuvista, eikä se ole kovin miellyttävä kuva aiheesta. Xtron (1983) klassinen synnytyskohtaus on hämmentävimpiä minuutteja jotka olen elokuvan parissa ikinä viettänyt, ja tässä vuonna '78 ilmestyneessä Body Snatchersissa (yhteensähän niitä on jotain kymmenen) on oikein hyvä myös! Se ei ole yhtä kivulias, onhan synnyttäjänäkin ihmisen sijaan avaruuskasvi, mutta kyllä se kummalliselta touhulta silti näyttää. Onneksi en ole nainen (tai ulkoavaruuden kasviolento)!

Tämä numero '78 on ainoa versio jonka itse olen elokuvasta nähnyt (alunperin tarina perustuu Jack Finneyn kirjaan The Body Snatchers), mutta aika rautaa se on! Eikä vähiten siksi että Donald Sutherland potkii tässä alienien perseitä erittäin törkeillä pornoviiksillä varustettuna, ja irroittaa myös naamastaan yhden parhaista ilmeistä mikä valkokankaalle on ikinä painettu! Mukana on myös maailman tunnetuin kaaosteoreetikko Jeff Goldblum sekä itse herra Spock, ja kuten odottaa saattaa ei tällaisella ensemblellä voi täysin vikaan mennä.

Muutamaa yllättävänkin hämmentävää kohtausta lukuunottamatta Snatchers ei toki ole mitenkään kovin inhottava tai väkivaltainen (se on tärkeää, sitä varten näitä katsotaan!), mutta hemmetin tunnelmallinen kyllä, ja erinomainen lopetus jättää oikein mukavan jälkimaun. Välillä meno kyllä uhkaa käydä hieman koomiseksi, kun suurin osa kaupungista on Snätsääjien vallassa ja jokainen sankariemme pakoyritys päättyy Truman Show -tyyliseen "oho tyhjästä ilmestyi ruuhka"-ongelmaan. Loppujen lopuksi en myöskään tiedä jaksaisinko välttämättä ikinä katsoa tätä uudestaan, mutta kyllä se kertakatsomisen arvoinen on ehdottomasti.

3/5

OooooOOoooOOooOOOoooOOooo!

The Thing - "Se" jostakin (John Carpenter's The Thing 1982)

En kiertele, en kaartele, sanon suoraan mitä aattelen: tämä on paras kauhuelokuva universumin historiassa enkä ehkä ikinä suostu uskomaan muuta vaikka kuinka todistaisitte mielipiteeni vääräksi. Yrittäkääpä! Sanokaa yksikin elokuva jonka hirviödesign ylittää John Carpenterin Thingin käsittämättömän makaaberit ja ääliömäisen hauskat visiot. En ole varmasti ikinä nähnyt yhtä lystikkään yllättävää ja nautinnollisen veristä kohtausta kuin Thingiin visioitu elvytyskohtaus.

Nyt kun tuli elokuvassa piilevä huumori mainittua, niin sanokaapa minulle toinen elokuva jossa tunnelma vaihtelee yhtä timanttisesti ja jonka voi katsoa käytännössä millaisessa mielentilassa tahansa! Haluatko nähdä verisiä efektejä ja siistejä tappoja, kavereiden kanssa kaljaa juoden? Katso The Thing! Haluatko pelätä yksin ja nähdä äärimmäisyyksiin kasvavaa paranoiaa ja klaustrofobiaa? Katso The Thing! Haluatko yksinkertaisesti katsoa parhaan ikinä tehdyn kauhuelokuvan, sekä yhden parhaista elokuvista ylipäätään? Katso The Thing!

Ja hei, sanokaa yksikin elokuva jossa on yhtä järjettömän hyvä soundtrack! Ennio Morricone on nerokas säveltäjä, ja vaikka ilmeisesti Carpenter onnistuikin suututtamaan maestron säveltämällä elokuvaan myös omaa musiikkiaan tai muuta vastaavaa, on lopputulos kova kuin timantti Etelänavalla. Elokuvan minimalistinen soundtrack sopii tunnelmaan niin täydellisesti, että melkein itkettää. Etenkin elokuvan lopetukseen! Teemamusiikin viimeiset painostavat jyminät todella iskevät syvälle kun ruutu himmenee mustaksi yhden elokuvahistorian tyylikkäimmän lopetuksen jälkeen (tässä muuten Robocop pääsee aika lähelle - katsokaa sekin!).

Voisin jatkaa tästä vielä melko pitkäänkin (Kurt Russell rokkaa!), mutta en tahdo kyllästyttää ketään fanipoikailullani (tekijöillä oli oikeasti pokkaa jättää naiset kokonaan pois leffasta!*). Carpenter on helposti yksi parhaista kauhuelokuvaohjaajista, eikä viime vuosikymmenenä tapahtunut tason laskeminen vähennä tippaakaan näiden vanhojen mestariteosten arvoa. Voi hyvänen aika, tehkää nyt itsellenne palvelus ja katsokaa tämä oitis!

6/5

koominen tauko

Hahaha, ei vais, en ole sentään ihan noin iso persereikä!

5/5

*=Tohtori Schnabelin huomio: Tämähän onkin sitten se historian uskollisin Lovecraft-sovitus, joka ei edes ole Lovecraftia!

Altered (2006)

Hyvä yritys, jos ei muuta. Viisi punaniska-stereotyyppiä abduktoitiin viisitoista vuotta sitten ja yksi porukasta tapettiin, mistä lähtien neljä eloonjäänyttä ovat hautoneet kostoa noille ulkoavaruuden kelmeille. Nyt, synkkänä kesäisenä (vuodenaikaa ei oikeasti mainita) yönä olennot ovat palanneet ja kostoon tarjoutuu mahdollisuus. Landepaukut nappaavat yhden avaruusmulkeron ja kruisailevat porukan ainoan järkevän jäsenen linnoitettuun kotiin aikeenaan...

Hups! Paljastuukin että kostoa ei oltu suunniteltu kovin pitkälle, ja tälle epäonniselle faktalle rakentuu suurin osa elokuvan jännitteestä. Heinähatut lähinnä huutavat toisilleen ja juoksentelevat ympäri varastomaista rakennusta tietämättä yhtään mitä tehdä tai miten toimia. Elokuvan idea kostamisen järjettömyydestä ei toki itsessään ole kovin uniikki, mutta avaruusolentoihin kohdistettuna en ole moista ennen nähnyt! Pisteet siis originaaliudesta.

Harmi kyllä elokuva putoaa hieman itse kaivamaansa kuoppaan, sillä koko elokuvaa vaivaa päähenkilöiden tapaan suunnittelun vajavaisuus. Hyvä idea ei riitä kovin pitkälle, kun koko leffa ihan oikeasti koostuu lähinnä siitä että pyöritään ympyrää ja huudetaan. Sitten möröt vähän purevat ja sitten onkin taas hyvä syy huutaa vähän lisää. Haluaisin todella pitää tästä enemmän, mutta lopulta jatkuva päämäärättömyys alkaa rassata todella kovasti. Suositeltavaa katsottavaa silti, jos ei muuten niin varsin ainutlaatuisen idean takia.

3/5

Attack The Block (2011)

Niin siisti! Siis niin siisti! Karvaiset, isohampaiset avaruusmörrimöykyt tekevät suuren virheen valitessaan hyökkäyskohteekseen juuri ränsistyneen lontoolaisen lähiön, sillä paikallisten wannabe-ganstereiden ja muiden pikkukillien myllytyksessä jäävät tylyimmätkin maailmojensyöjät kakkoseksi! Eikä tappio johdu pelkästään voimakeinoista, vaan suurilta osin räkänokkaisten lontoolaispaskiaisten käsittämättömästä charmista. Tämä on nimittäin juuri sellainen elokuva, josta isot pojat käyttävät sanaa "hahmovetoinen", ja ne hahmot ovat meinaan todella vetäviä (lol!!)!

Okei, vetävä taitaa tarkoittaa kaunista tai muuten ulkonäöltään näpsäkkää, mutta tarkoitan nyt nimenomaan luonteiltaan. OG thug lyfeä ihannoivat ipanat on kirjoitettu elokuvaan niin elävän oloisesti, että koko rainan voisi melkeinpä katsoa läpi ilman mitään ihmeen mörköhyökkäystäkin. Jotain dialogin laadusta kertoo ehkä se, että elokuvaa jatkuvasti nimitetään kauhukomediaksi, vaikka siinä ei hauskaa sanailua lukuunottamatta juuri ole koomisia elementtejä (no Nick Frost on kyllä ihan comic relief -hahmo mutta whateva). Suurin osa huumorista irtoaa hahmojen muka-gangstailusta, mutta ilmiön todellisuuden huomioon ottaen ei sitä ainakaan täysin vitsinä voi pitää.

Hahmot sikseen, raina toimii muutenkin! Attack The Block on ajoittain yllättävänkin väkivaltainen elokuva, mikä tietysti allekirjoittanutta miellyttää suuresti, eikä siinäkään ole vielä kaikki! Elokuvan musiikit ovat nimittäin T-iu-ka-T! Jäätävän siistit elektroniset tykitykset jymisevät messevien hidastusten ja väkivallantekojen taustalla, ja etenkin Basement Jaxxin kynäilemä tunnaribiisi The Ends pistää leffan taustalla soidessaan ihan puntit tutisemaan!

Lisäksi Attack the Blockissa on sen verran yhteiskuntakritiikkiä kuin hyvässä filmissä pitää olla, mutta ketä se nyt kiinnostaa? (Minua tietenkin, Tri. Schnab. Huom!)

5/5

Johan on menoa ja meininkiä!

Prometheus (2012)

Niin paljon hukattua potentiaalia! En vain tajua mitä tässäkin on tapahtunut. Vähän päälle kahden tunnin keston aikana Prometheuksessa tapahtuu suunnilleen seuraavaa:

tunti "syvällistä" paasausta luojan ja luodun suhteesta, ihmisen ylenkatseisuudesta ja ihmisyydestä ylipäänsä, siistin näköisiä scifihärveleitä ja liian vähän tapahtumia.
puoli tuntia haahuilua pimeissä tunneleissa ja jotain etäisesti jännitystä muistuttavaa tunnelmaa, jopa pari kuolemaa!
kaksikymmentä minuuttia aivan naurettavan överiä (lue: siistiä) splatteria ja monsterimättöä! Noomi Rapace tekee itselleen abortin, eikä muuten löydä vauvamassustaan lasta vaan jotain ihan muuta! Ihmis-avaruuspuku-hybridihirviö tulee ja vetää jengiä turpaan! Helvetti on irrallaan! Missään ei ole tolkun häivää (lue: kaikkea siistiä tapahtuu)!
kaksikymmentä minuuttia ihan menevää juoksentelua ja räjäyttelyä

Näettekö ongelman tässä yhtälössä? Ihan kuin joku pilailija olisi käynyt lisäämässä käsikirjoituksen väliin parikymmentä sivua omaa näkemystään siitä millaista avaruuskauhun pitää olla, ja osunut maaliin huomattavasti paremmin kuin elokuvan virallinen käsikirjoittaja. Ehkä jopa koko muu tuotantotiimi tajusi asian kuvausten aikana, mutta koska pilailijan (lue: sankari) ideat olivat vaan niin mainioita, ne päätettiin ottaa mukaan elokuvaan. Mutta se hukattu potentiaali! Miksei koko leffaa samalta istumalta kirjoitettu uusiksi vastaamaan näitä uusia ohjenuoria? Prometheus todellakin pistää itkemään ihmisyyden edessä, mutta ihan vääristä syistä.

2/5

Osa 3: Demonista kivaa!

En ole uskonnollinen ihminen, mutta en myöskään tahdo peitellä sitä että rakastan raamatullisia aiheita. Hyvän ja pahan ikiaikainen taisto ihmisen sielusta, demonit, enkelit, massiiviset Helvetin sotavoimat, Jumala, Saatana. Mikä näissä on sellaista jota voisi olla rakastamatta? Uskonnollisista aiheista voi tehdä monenlaisia elokuvia, mutta parhaita ovat tottahan toki kauhuelokuvat. Helvettihän sopii sellaisenaan kauhuelokuvan aiheeksi! Tässä joitain aiheeseen tarttuvia elokuvia, jotka tuli tänä Halloweenina katsottua.

Pimeyden valtias (Prince of Darkness, 1987)

Vähän unohdetumpi Carpenter, mutta se on ihan tyhmää. Pimeyden valtias on itse asiassa yksi mielenkiintoisimpia elokuvia Saatanan heräämisestä jonka olen nähnyt (ja olen toki nähnyt monta), ja joka tapauksessa kauhuelokuvana varsin mainio. Elokuva pyrkii tekemään uskonnosta, pahuudesta ja itsestään Saatanasta kvanttifysikaalisia ilmiöitä, ja uskomatonta kyllä onnistuu tässä varsin kunnianhimoisessa tavoitteessaan erittäin mallikkaasti.

Tunnelmaltaan Pimeyden valtias on yksi täydellisimpiä onnistumisia Carpenterin uralla. Paholaismaiset visiot, oudot unet, itsestään liikkuvat esineet ja riivatut ihmiset lisääntyvät ja lisääntyvät ja lisääntyvät ja lisääntyvät, ja aina kun tuntuu että elokuvan rakentama jännite vihdoin purkautuisi, heitetään soppaan taas uusi outo elementti ja sama meno jatkuu. Jollain poppakonstilla Carpenter onnistuu pitämään langat käsissään loppuun asti, vaikka jatkuvan kummallisuuksien lisäämisen ja jännitteen nostamisen voisi kuvitella ampuvan lopulta itseään jalkaan.

Pimeyden valtiaalla ei kenties ole aivan samanlaista monia katselukertoja kestävää voimaa kuin The Thingillä ja varmaan on jotenkin ääliömäistä että annoin tälle paremman arvosanan kuin Halloweenille, mutta etenkin ensimmäinen katselukokemus on sen verran mieleenpainuva että pakko se on. Suosittelen varauksetta!

5/5

Puhelu Helvetistä (976-EVIL, 1988)

Olen kuullut että isot pojat ulkomailla kutsuvat näyttelijävetoisia elokuvia sanalla "vehicle". Jos näin todella on, niin tämä elokuva on ehdottomasti Stephen Geoffreys -vaunu jos joku! Geoffreys on siis mm. Fright Nightista tuttu, maailman ärsyttävimmän nilkin näköinen ja kuuloinen ylinäyttelevä paskapää. Toisin sanoen aivan loistava hahmo leffaan kuin leffaan! En ole oikeastaan nähnyt tyyppiä kuin tässä ja Fright Nightissa, mutta on vaikea kuvitella häntä muihin kuin koulukiusatun hihittelevän friikin rooliin (hauska fakta: kauhuleffauransa jälkeen Geoffreys teki lukuisia hardcore homopornoelokuvia, kuten Guys Who Crave Big Cocks ja Leather Intrusion Caset 2 ja 4. En linkitä, on jännempää kun etsitte itse!).

Joka tapauksessa Puhelu Helvetistä on silkkaa Geoffreysin peeloilua alusta loppuun, ja hyvä niin. Lukuunottamatta Geoffreysia ja ihan hauskaa premissiä (numeroon 976-EVIL soittamalla saa supervoimat ja toimintaohjeita itseltään Saatanalta), ei leffassa nimittäin ole kovin paljoa mitään mieleenpainuvaa. Se on sääli, koska kyseessä on sentään yksi harvoista itsensä Freddy Kruegerin ohjaamista elokuvista! Homma ei vain oikein missään vaiheessa nouse kunnolliseen kiitoon ja juuri kun jotain meinaa tapahtua, koko leffa loppuu. Itse loppuhuipennus on kyllä varsin menevä, ja antaa viitteitä että ehkä elokuvasta onkin yritetty tehdä jonkinlainen kiusatun teinin tuskien allegoria. Lopussa, kun Geoffreysin hahmo on täysin pahan vallassa, hän on nimittäin kirjoitellut kotitalonsa seinät täyteen "go to hell, mom"-tyylisiä viestejä.

Oli miten oli, tärkeintä on se, että tämä yksi niitä melko harvoja kauhuelokuvia joiden alkuperäinen nimi on mielestäni parempi kuin suomennettu. 976-EVIL, simppeliä mutta nokkelaa! Ja etenkin helvetin siistiä!

3/5

Kuinka sydämetöntä! :(

Event Horizon (1997)

Järkyttävän siisti leffa! Paska- ja videopelielokuvien kuninkaan Paul W.S. Andersonin (Alien vs. Predatorit, Resident Evilit) magnum opus Event Horizon on erinomainen avaruuteen sijoitettu kummitustaloelokuva. Elokuvan tarinassa ensimmäinen koskaan rakennettu ylivalonnopeusalus Event Horizon katoaa neitsytmatkallaan ja palaa sitten takaisin seitsemän vuoden kuluttua. Kukaan ei tiedä missä alus on tuon ajan seilannut, mutta eloonjääneitä etsimään lähtevä pelastusryhmä ymmärtää hyvin nopeasti että ainakaan siellä ei ollut yhtään kivaa.

Event Horizon vaan on kaikin puolin mainio. Scifin ja synkkien helvetillisten visioiden yhdistelmää ei ole elokuvissa käytetty lainkaan tarpeeksi (Doom, miksi munasit tämän?!), mutta Event Horizon tarjoilee molempia liiempiä pihistelemättä. Eihän se mikään Hellraiser ole, mutta miellyttävän synkkä paikka Event Horizoninkin Helvetti silti on. Lisäksi siinä on hyviä näyttelijöitä, kivaa väkivaltaa ja muutama erittäin timanttinen one-liner (etenkin vähän Paluu tulevaisuuteen -viittaukselta tuntuva "Eyes? Where we're going we don't need eyes"). Tekniseltä toteutukseltaan Horisontti vähän ontuu, etenkin tietokone-efektit ovat melko rumia, mutta aika kultasilmä saa olla että antaa sen häiritä. Poiketen käytännössä kaikista muista Andersonin elokuvista, Event Horizon tuntuu tehdyn jopa jonkinlaisella rakkaudella aihettaan (kukapa ei Helvettiä rakastaisi) kohtaan, minkä ansiosta kömpelyydetkin lähinnä lisäävät elokuvan charmia.

Loppujen lopuksi tärkein myyntivaltti elokuvalle on kyllä Sam Neill, joka on riivatun avaruusteknikon roolissaan suorastaan helv... no, hyvä.

5/5

Viimeinen manaus (The Last Exorcism, 2010)

Jostain syystä yleensä pidän tällaisista "found footage"-elokuvista, jotka siis yrittävät kovasti esittää olevansa todellisia dokumentteja todella tapahtuneista asioista. Paranormal Activity (2007) on jopa ainoa kauhuelokuva jota katsoessa olen moneen vuoteen edes vähän pelännyt, ja The Last Exorcism kalastelee monin tavoin samoilla vesillä.

Tällä kertaa dokumenttiryhmä tekee elokuvaa huijaripastorista, joka tienaa leipänsä manaamalla herkkäuskoisilta setelit lompakosta. Ryhmä seuraa pastoria hänen "viimeiselle manaukselleen" ennen miehen uran päättymistä, mutta ikävä kyllä dokumenttia tehtäessä alkaa ilmetä että Louisianan syrjäseuduilta kaikunut hätähuuto ei ollutkaan täysin perätön. Jotain unissakävelyä ikävämpää todella on nousemassa alligaattorien kansoittamien soiden keskeltä. Mokumentti sopisi manauselokuvan tyylilajiksi erinomaisesti, kuuluuhan molempiin genreihin olennaisesti hidastempoisuus ja maanläheisyys.

Ikävä kyllä The Last Exorcism onnistuu melko tehokkaasti munaamaan molemmat osa-alueensa. Elokuvan dokumentaarisuus kun koostuu suurimmaksi osaksi siitä, että kamera heiluu ja ihmiset puhuvat suoraan kameralle, muutoin koko touhu ryssitään miehenmentävillä juoniaukoilla ja hölmöyksillä. Eivätkä edes ne manauskohtaukset ole mitenkään erityisen jännittäviä. Blah. Tahdoin kovasti pitää tästä, mutta ei se millään onnistu.

2/5

Vielä on kauhuelokuvia jäljellä!

Halloweenstravaganza 2012! - Osa 1

2012-11-12T14:14:25Z

"Dead cats hanging from poles, little dead are out in groves, I remember Halloween" lauloi Misfits aikoinaan ja luojan kiitos se pitää edelleen paikkansa! Vaikka Halloween ei kestäkään koko kuukautta, me täällä blogosfäärissä eli blogoversumissa nautimme sen tuomista iloista niin pitkään kuin mahdollista. Toisin sanoen pyrimme katsomaan yhden kauhuelokuvan jokaista lokakuun päivää kohden.

Tai näin siis olin ajatellut, ja halusin tietysti ystäväni Dr. Schnabel, Ph.D:n mukaan leikkiin! Etenkin koska arvasin että näkemyksemme kauhuelokuvista ja lähes kaikesta niihin liittyvästä eroavat kohtuullisen paljon. Kuten tästä haasteestakin päätellä saattaa, minä rakastan kauhuelokuvia! Itse en juurikaan välitä siitä onko elokuva jotenkin pelottava, kauhistuttava tai turvaton katsoa. Oikeastaan pidän nimenomaan elokuvista joita on hauska katsoa. Haluan haussuja tappoja, tyhmiä one-linereita, siistejä efektejä, törkeää ylinäyttelyä ja etenkin paljon verta! Rakastan 80-luvun typeriä kauhukomedioita, rakastan splatteria ja rakastan mörköjä. Minkäs teet, olen yksinkertainen mies.

31 elokuvan tavoite tuli itselläni tänä vuonna ikään kuin vahingossa ihan ylitettyä, loppusaldo on näpsäkät 33 rainaa, leffaa ja pätkää. Ohjelmassa siis monta postausta horroria, trilleriä ja veristä komediaa! Itse jaoin katsomani elokuvat eri kategorioihin, pääasiassa elokuvassa esiintyvien pahisten mukaan. Mukana ovat monet genren klassikot kuten zombiet, murhamiehet ja pahansuovat alienit. Nauttikaa!

Varmasti muuten ensimmäistä ja viimeistä kertaa minä kirjoitin elokuvista pidempiä tekstejä kuin Tri "Ötker" Schnabel.

Osa 1: Murhanhimoisia mielipuolia!

Aina ei tarvitse olla mörkö että voi käyttäytyä hirviömäisesti. Sarjamurhaajat ja muut silpojat ovat kauhuelokuvien vakiokamaa, ja vaikka olenkin itse aina ollut enemmän alieneiden, zombien ja muiden mörrimöykkyjen perään, ei kunnon slasherissakaan ole mitään vikaa. Ja kyllähän kaikkiin hyviin slasher-pahiksiin liittyy se yliluonnollinen vääjäämättömyys ja usein myös vähintäänkin näennäinen kuolemattomuus.

Teksasin moottorisahamurhat (The Texas Chainsaw Massacre, 1974)

Klassikoiden klassikko! Evil Deadin ja Halloweenin kanssa yksi maailman jokaiselta "parhaat kauhuelokuvat"-listaukselta löytyvä elokuva ja kaikkien mielestä myös maailman pelottavin elokuva I-ki-nä. Sen filmikelat ovat tallessa New Yorkin modernin taiteen museossa. Sitä on tulkittu varmasti sadoissa esseissä ympäri maailman ja siitä puhuttaessa käytetään sanoja kuten "powerhouse", "unrelenting" ja "waking nightmare". Ja ei se ainakaan minua haittaa, myönnän kyllä että on se hemmetin hyvä! Ja ihan rehellisesti sanottuna edelleen myös tunnelmaltaan erittäin painostava.

Moottorisahailun juoni on superyksinkertainen ja näyttelijät megahuonoja, mutta se ei olekaan Texasissa se Juttu. Ohjaaja Tobe Hooper käyttää nollabudjettinsa satasella hyödyksi, eikä tällaista elokuvaa voisi ikimaailmassa tehdä jos rahaa olisi tarpeeksi. Elokuva on rupisen ruma sekä kuvaukseltaan että hahmoiltaan, mutta juuri siksi se onkin niin nerokas. Texasin maailmassa ei ole pienintäkään ilon- tai valonpilkahdusta, ja sitä katsoessa voi suorastaan haistaa paskan ja kuivuneen veren sekoituksen nenäkarvoissaan. Ja mikä tärkeintä, sen äänimaailma on kammottavin ilkimys koko maailmassa! Jos hallitseva ääni ei ole moottorisahan raivokas ja loputtomiin jatkuva pärinä, se on kolinaa ja kilinää ja kaikkea muuta epämiellyttävää. Hyvin, hyvin ikävää, ja todellakin toimii!

5/5

Leatherface kuntolenkillä.

Halloween - naamioiden yö (Halloween, 1978)

Olisihan se kurjaa viettää Halloween-kuukausi katsomatta itse elokuvaa! Ei oma lempparini John Carpenterin tuotannosta, mutta kaiketi kuitenkin se tunnetuin. Eikä siinä mitään, säkenöivä kauhutimanttihan (luin tuon jostain lehdestä) se on, ehdottomasti!

Oudointa Halloweenissa on kyllä se, että huolimatta sen saamista kehuista ja huomiosta kukaan ei ole 30 vuoden aikana onnistunut tavoittamaan samaa tunnelmaa. En tietenkään tarkoita etteikö hyviä kauhuelokuvia olisi nähty Halloweenin jälkeen, oikeastaan mielestäni on ilmestynyt lukuisia parempiakin, mutta samaa hidastempoista ja painostavaa tunnelmaa ei ole moneen otteeseen Halloweenin jälkeen tavoitettu. Carpenter ymmärsi sen tärkeimmän: ei ole pelottavaa nähdä kun joku tapetaan, pelottavaa on odottaa sitä. Halloween on täynnä huikaisevia otoksia joissa murhamies Meyers vain vilahtaa taustalla tai häilyy kuvan taka-alalla, mikä luo kivasti tunnetta siitä että herra yksinkertaisesti on kaikkialla yhtä aikaa.

En tiedä mitä sanoisin, kun kaikkihan tämän leffan kai tietävät. Erinomainen raina, erittäin harvoin tavoitettu tunnelma, tautisen kovat Carpenterin säveltämät musiikit. Minä sanon kyllä!

4/5

Teksasin moottorisahamurhat 2 (The Texas Chainsaw Massacre 2, 1986)

No johan on varttivuosisadassa ääni muuttunut kellossa! Tällä kertaa rahaa on ollut oletettavasti noin kaksituhatta kertaa enemmän, ja se on käytetty viimeistä taalaa myöten kaikkien perseily-, vammailu- ja peeloilumittarien takomiseen punaiselle. Melkein kaikki ilmeisesti vihaavat tätä ja kyllähän se hyvin tehokkaasti lataa lastinsa kaiken sen päälle mikä teki ensimmäisestä Texasista niin suuren klassikon. Mutta kuten minulla on tapana, haraan vastaan enkä ymmärrä miksi ihmiset nillittävät siitä mitä elokuva ei ole, eivätkä nauti siitä mitä se on: totaalisen nerokasta kohellusta!

Heti elokuvan ensimmäinen kohtaus kertoo mistä on kyse. Kaksi käsittämättömän ylivedettyä frat boy douchebagia ajelee Texasin moottoriteitä, ammuskelee kaikkia vastaantulevia postilaatikoita ja liikennemerkkejä revolverilla ja soittelevat pilapuheluita paikallisen radiokanavan toivelauluohjelmaan. Sitten he omaksi harmikseen piruilevat Leatherfacen perheelle ja joutuvat legendaarisen siltakohtauksen uhreiksi.

Elokuvan edetessä touhu muuttuu toki vieläkin pimeämmäksi, ja erityismaininta on annettava pääosaa esittävälle Dennis Hopperille. Mies on selvästi kätkenyt elokuvan vammaisen asenteen sydämeensä ja tutkiskellut sitä hartaasti, sillä hän on kannibaaliperhettä maanisesti jahtaavana sheriffinä jokseenkin uskomaton. Psykoottisia monologeja riittää ja elokuvan huipentava moottorisaha-kaksintaistelu sheriffin ja Leatherfacen välillä on jotain niin kaunista että minun runoilijankykyni eivät sitä riitä kuvailemaan. Suosittelen! Kannattaa tosin katsoa se ensimmäinen ensin, sillä Leatherfacen näkeminen moottorisahaansa runkkaamassa (tai herra tietää mitä) vie hahmolta sitä tiettyä uhkaavuutta jota ensimmäisestä nauttiminen saattaa vaatia.

En muuten tiedä mikä tämän virallinen suomennos on. IMDB:ssä se on alkuperäisestä poiketen Teksasin moottorisahamurhaaja, mutta wikipediassa taas mainitaan ne murhat. Jos tiedätte niin kertokaa minullekin! (Pahoittelut muuten että blogissa ei ole toistaiseksi kommentointimahdollisuutta, Schnab. Huom.).

5/5

Isäpuoli (The Stepfather, 1987)

Jumalauta, sehän on Lostin Locke (Terry O'Quinn)! Paskasarjan paras hahmo esittää tällä kertaa isänpuolikasta, joka on niin sanotusti klassisten perhearvojen ystävä. Ikävä kyllä mies vie intonsa amerikkalaiseen unelmaan niin pitkälle, että jos oma perhe sattuu osoittamaan pienimpiäkin itsenäistymisen merkkejä (esim. tytär tahtoo treffeille), niin kaveri viiltelee heiltä kurkut auki ja hankkii itselleen uuden perheen. Tästä lähtökohdasta on rakennettu oikein toimiva trilleri, kun tuoreimman perheen tyttärelle alkaa vähitellen valjeta millainen mies uusi isukki oikein onkaan, mutta kukapa kiukuttelevaa teiniä uskoisi.

Elokuvan tähti on tietysti O'Quinn, joka näyttelee psykoottista perheenisää sellaisella kiihkeydellä että enpä uskaltaisi nukahtaa miehen viereen tänä yönä (vaikka mieli tekisi ja mahdollisuus olisi)! Suuri osa hahmon hyytävyydestä tulee toki sen kylmästä johdonmukaisuudesta, ja elokuva on muutenkin varsin erinomaisesti kirjoitettu. Isäpuoli onkin enemmän painostava rikostrilleri kuin varsinainen kauhuelokuva, mutta enpä ole koskaan ollut turhan tarkka näissä asioissa (tällä listalla on sitä paitsi ihan silkkoja komedioitakin). Lisäksi se on hemmetin hyvä!

4/5

Kun katsoo tarpeeksi kauan amerikkalaiseen unelmaan, se katsoo takaisin.

Mielipuoli kyttä (Maniac Cop, 1988)

Taas yksi ehta kasariklassikko, ja näinhän elokuva juuri pitää tehdä! Vammailua, verenvuodatusta ja tyhmää huumoria, niistä on mielipuolet kytät tehty. Kuten pitääkin, elokuvan juonen voi päätellä käytännössä alusta loppuun pelkästään nimen lukemalla, mutta kerron sen silti: New Yorkin poliisilla on ongelma brutaalin murhasarjan kanssa, ja silminnäkijöiden mukaan murhamies on pukeutunut poliisiksi. Sitten konstaappeli Forrestin (aina yhtä loistava Bruce Campbell) vaimo murhataan ja hän joutuu epäillyksi numero yksi. Ei muuta kuin todellista konnaa jäljittämään!

Loppujen lopuksi yksinkertainen tarina on itse asiassa kirjoitettu yllättävän hyvin, kun ottaa huomioon että kyseessä on ehta luokan B edustaja. Murhaajan todellinen henkilöllisyys paljastetaan tyylikkäästi vähitellen, ja hauskana kikkana heppua näytetään jatkuvasti, mutta kasvot pysyvät joka kerta strategisesti piilossa. Leffa ei oikeastaan ole mitenkään erityisen väkivaltainen tai toiminnallinen, mutta kyllä siinä silti tapetaan huomattava määrä miehiä ja naisia. Lisäksi loppuhuipennus on täynnä timanttista mättöä aseilla, autoilla ja ilman, ja pahiksen naamasta revitään käsittämättömän paljon hupia sitten kun se lopulta näytetään. En muista että olisin ikinä nauranut kenenkään kasvoille yhtä paljon, ja luojan kiitos se on tällä kertaa ihan tarkoituksen mukaista ja jopa suotavaa.

Mielipuolen kytän onnistuminen ei tietysti ole mikään ihme, sillä sen on käsikirjoittanut tietyissä piireissä varsin kovan statuksen omaava Larry Cohen. Jos minulta kysytään, niin miehen tiukin onnistuminen on toki ihmiset tahdottomiksi zombeiksi muuttavasta, mutta äärimmäisen herkullisesta jugurttimönjästä kertova Stuff - Murhaavaa mössöä, mutta myös surmaajakytän seikkailut jatko-osineen ovat totta kai pakkokatsottavaa kaikille murhista kiinnostuneille.

4/5

Black Christmas (2006)

Joulukauhu toimii aina! Black Christmasin kohdalla on kyllä suuri pettymys, että suurimman osan ajasta murhaaja ei ole pukeutuneena joulupukiksi, mutta onneksi joulu muuten näkyy kaikkialla. Kyseessä on siis vuonna 2006 ilmestynyt uusintaversio vuoden 1974 klassikosta. Alkuperäistä en ole itse koskaan nähnyt, mutta tämä remake on itseasiassa ihan onnistunut, joskin tavanomainen slasher.

Kaikki eivät välttämättä ole samaa mieltä, mutta itse rakastin sitä että elokuvaan on saatu tungettua jokseenkin kaikki kauhuelokuvakliseet ja vielä vedetty ne täysin överiksi. Hahmot ovat uskomattoman yksiulotteisia tyhjäpäitä, tekevät käsittämättömän typeriä päätöksiä naurettavan ohuen, mutta silti häkellyttävän sekavan juonen keskellä. Ja tottakai murhaaja on mielettömän hullu ja pakenee suorastaan vammaisen turvallisesta mielisairaalasta. Ja ties mitä!

Mutta mitä väliä! Niinhän sen kuuluukin mennä! Okei, ei Black Christmas ole mitenkään erityisen mieleenpainuva, mutta siinä on monia hyviä tappoja ja murhaajan menneisyyttä valottavat flashbackit ovat ihan onnistuneen surrealistisia. Juttujen perusteella alkuperäinen toki vaikuttaa miljardisataa kertaa mielenkiintoisemmalta, mutta myöhäistä itkeä kun remake on jo verkkokalvoilla.

3/5

XII (2008)

Höh! XII alkaa oikein lupaavalla kohtauksella jossa vastikään Vegasissa naineen miehen pää räjäytetään haulikolla veriseksi mössöksi, mutta siitä eteenpäin mennäänkin puhtaasti alamäkeen. Elokuvan lähtökohta on toki ihan hauska: vankilasta vapautunut tyyppi palaa kostamaan hänet vankilaan lähettäneille valamiehille ja kuten odottaa saattaa, vähitellen paljastuu ettei tyyppi oikeasti ollut edes syyllinen.

On siis aika murhata! Harmi kyllä ensimmäistä lukuunottamatta kaikki tapot ovat melko tylsiä. Jonkun päälle ajetaan autolla, joku kuristetaan ja ties mitä geneeristä. Murhamiehen Juttu on vielä murhan päälle repiä uhrin naama irti, mutta siitäkään ei kovin montaa shokkia saati huvitusta saada irroitettua. Ilmeisesti elokuvan tekijätkin ovat tämä tajunneet, sillä DVD:ltä löytyy yksi parhaista ekstroista johon olen törmännyt: lyhyt making of -dokumentti edellä mainitusta päänräjäytyskohtauksesta! Koko dokumentissa ei ole lainkaan puhetta, vain menevää elektronista jumputusta ja erilaisten käytännöllisten ja tietokoneella tehtyjen efektien esittelyä. Hulvatonta!

2/5

The Strangers (2008)

Tässä se on! Tämän lähemmäksi Halloweenia on tuskin muutamaan vuosikymmeneen päästy! Joo, tiedän että liioittelen ja kuten jo Halloweenin arvostelussa kirjoitin, ei se ole niin korkea merkkipaalu että kaikkea pitäisi siihen verrata. Mutta koska se on The Strangersin ilmiselvin vertailukohta, niin näin me nyt tulemme tekemään. Ja olen sitä paitsi juuri nyt sen verran täpinöissäni tästä että en voi muuta.

The Strangers tekee juuri sen mitä Halloweenkin. Sen pahikset tuntuvat olevan aina ja kaikkialla, ne häilyvät kuvien taustalla vain hiljaa seuraten kun päähenkilöt yrittävät epätoivoisesti lukita ovia ja teljetä ikkunoita. Ne ovat aina siellä minne kukaan ei katso, tai vain naureskelevat vieressä kun sankarimme ryömivät ojan pohjalla muka piilossa. Ja kaikki tuntuu niin järjettömältä ja satunnaiselta, miksi kukaan tahtoisi hyökätä ihastuttavan Liv Tylerin kimppuun (lause oli epäironinen, jos joku miettii)?

Totta kai kun kerran kauhuleffassa ollaan, käyttäytyvät päähenkilöt välillä varsin ääliömäisesti, mutta ei sillä ole väliä. Lähteehän Jamie Lee Curtiskin halloweenissa yksin etsimään ystäviään, joille epäilee sattuneen jotain kamalaa! Tahtoisin jotenkin vakuuttavasti todistaa että tämä on todella katsomisen arvoinen huolimatta Liv Tyleristä ja korkeista tuontatoarvoista, mutta en vain ole kovin hyvä kirjoittaja. Lisäksi IMDB:n arvosteluja lukiessa tulee sellainen olo, että olen myös kovasti väärässä. Jos kuitenkin pidät Halloweenista, ja miksipä et pitäisi, niin tarkasta ihmeessä myös tämä!

4/5

Where's Waldo?

Klikkaa itsesi tästä osiin 2 & 3!

Kauhea elokuvakuukausi 3/3

2012-11-10T14:17:57Z

24. Pang Brothers: The Eye (2002) & 25. David Moreau ja Xavier Palud: The Eye (2008)

Remake-kasasta (ks. osa 2) löytyi versio elokuvasta jonka alkuperäisversio minulla oli ihan omanakin, joten otin vertailuun Pangin veljesten koreakauhun The Eye (johon viittasin jo osassa 1) ja siitä tehdyn Hollywood-remaken vuodelta 2008. Elokuvissa lapsena sokaistunut viulistinainen (Mun, Angelica Lee ja Sydney, Jessica Alba) saa näkönsä takaisin sarveiskalvosiirrännäisen kautta. Ikävä kyllä leikkauksen myötä hän alkaa nähdä vähän liikaakin: kuolleita ihmisiä ja heitä noutamaan saapuvia henkiolentoja.

Kauhuelokuvaksi alkuperäinen The Eye on tavallaan aika "leppoisa", enemmän melankolinen kuin kauhea. Kuolleet eivät käyttäydy aggressiivisesti vaan yksinkertaisesti jäävät maailmaan toistamaan kuolinpäivänsä tapahtumia. Ne ovat toki pelottavia, mutta eivät uhkaavia. Elävien ja näkevien tehtävä on auttaa heitä pääsemään yli rajan. Munin lahja, ja kirous, ei uhkaa hänen henkeään vaan korkeintaan mielenterveyttä. Vaikka elokuvassa on yliluonnollisia elementtejä, sen kauhu ei silti ole yliluonnollista vaan nimenomaan psykologista.

Liian näkeminen on Munin henkilökohtainen tragedia, josta hän lopulta pääsee yli. Elokuva on oikeastaan monessa mielessä lähempänä draamaa kuin kauhua ja sen ihmisläheisen näkökulman ansiosta se on myös varsin koskettava. Genreuskollinen kauhuelokuva kun ei voi olla koskettava, koska siinä hahmot ovat pahoja ja hyviä, hirviöitä ja uhreja. Ei siihen voi samaistua. Kuolema on toki läsnä vahvasti mutta kyse on yleisinhimillisestä tarpeesta käsitellä kuolevaisuutta.

Koska Pangin veljesten alkuperäinen on niin hienovarainen, jenkkiversion alleviivaavuus on melko tyrmäävää heti perään katsottuna. Elokuva ei ole läheskään yhtä lähdeuskollinen kuin vaikkapa Funny Games US tai Let Me In (ks. edelleen osa 2), mutta valitettavasti se kääntyy tässä itseään vastaan. Alba on vielä pahempi seksisymboli kuin Naomi Watts, mistä kertoo mm. amerikkalaiseen versioon lisätty höyryinen suihkukohtaus. Myös hänen kertojanäänensä on uskomattoman holhoava. Alkuperäisessä kertojanääni toimi, osin siksi että Angelica Leen ääni ei ole liian tuttu, mutta pääosin siksi ettei se selitä kaikkea täysin puhki - esimerkiksi sitä miten sokea kompensoi näön puutetta muilla aisteilla. Alkuperäinen osasi ilmaista nämä asiat luontevasti osana kerrontaa ilman että ne tarvitsi erikseen osoittaa sormella. The Eye on kammottava esimerkki Hollywoodin katsojaa aliarvioivasta "dumbing down" -taipumuksesta.

Myös kuvaustyyli on remakessa hyvin tökerö. Leikkaukset ovat töksähteleviä ja ääniraita tarpeettoman ylidramaattinen. Elokuva selvästi panostaa alkuperäistä enemmän säikyttelyyn - se on siis enemmän kauhua kuin draamaa, enemmän muotoa kuin sisältöä. Äänimaisemassa tapahtuu aivan liikaa eikä se anna tilaa alkuperäisestä tutulle tunnelmoinnille. Sinänsä aika hupaisaa että Sidney tuntuu ennemmin kuulevan kuin näkevän kummitukset, ikään kuin hän olisi saanut tärykalvosiirronkin.

Suurin ero elokuvien välillä on kuitenkin se, että remake kuvaa kuoleman yliluonnollisena hirviönä joka on päihitettävä, kun taas korealainen alkuperäisteos esittää sen luonnollisena ja väistämättömänä asiana. Varmasti tämä kertoo korealaisen ja amerikkalaisen kulttuurin eroista, kuten sekin että Sidney on huippuviulisti eikä harrastelija kuten Mun. Hänellä on kovat suorituspaineet kilpailukeskeisessä musiikkimaailmassa mutta Mun on ihan tavallinen tyttö. Sinänsä on siis hyväkin asia että remake on selvästi kulttuurisidonnainen, harmi vain että amerikkalaiset kliseet ovat näköjään ristiriitaisesti jotain mitä pidän itselleni vieraampana kuin itäaasialaisen kulttuurin kliseet.

Ei tässä mitään hätää, roska vain meni silmään.

26. Bigas Luna: Anguish (1987), 27. George McCowan: Frogs (1972) & 28. Ulli Lommel: The Boogeyman (1980)

Kauhuelokuvakuukausi on niin toimiva konsepti koska pyhäinpäivän tienoilla järjestään suuri määrä kauhu- ja roskaleffafestareita. Tampereen Cinemadrome 5: Halloween Special -illassa nähtiin kolme hienoa teosta: pari huvittavaa kalkkunaa ja yksi ihan oikeasti hyvä elokuva, illan aloittanut Anguish (Angustia, 1987). Se on mielenkiintoinen metatason kauhuelokuva joka sijoittuu pääosin elokuvateatteriin jossa katsotaan elokuvaa joka sijoittuu pääosin elokuvateatteriin.

Auroran elokuvateatteriammuskelun jälkeen elokuvan katsomiseen liittyy uusi epämiellyttävä elementtinsä, mutta toisaalta se myös asettaa elokuvan tapahtumat todellisuuden kannalta epäuskottavaan valoon: Aurorassa poliisilta kesti saapua paikalle 90 sekuntia. Elokuvassa kuluu vastaava aika sen kuvaamiseen kuinka ambulanssit, poliisiautot ja -helikopterit lähtevät liikkeelle asemalta. Anguishin toimivuudesta kertoo tietysti ensi sijassa se, että sitä katsoessa huomaa järkeilevänsä itselleen miksi mitään tällaista ei voi nyt oikeasti tapahtua tässä elokuvateatterissa joka on todellinen eikä fiktiota. Auroran tapahtumat kuitenkin osoittivat Anguishin tai Funny Gamesin idean mukaisesti että joskus, onneksi hyvin harvoin, väkivaltaviihde on myös todellisuutta eikä vain fiktiota. Anguish on hyvä elokuva koska siinä on niin paljon todellisuutta mukana.

Elokuva yrittää monin nerokkain audiovisuaalisin keinoin saada katsojan tuntemaan olonsa fyysisesti epämukavaksi (vain Gaspar Noé -strobot ja Cloverfield-käsivara puuttuvat) ja ahdistumaan siitä että istuu elokuvateatterissa aivan kuten elokuvan uhritkin. Ennen kaikkea ääiraita sydämentykytyksineen on mielettömän upea. Teos onnistuu kenties kaikkein parhaiten toteuttamaan idean elokuvasta joka saa katsojansa menettämään järkensä. Teemaa on mainiosti käsitellyt myös ainakin John Carpenter, ohimennen In the Mouth of Madnessissa (1994, ks. osa 2) ja keskittyneemmin Masters of Horror -jaksossaan Cigarette Burns (2008).

Illan toinen numero, George McCowanin Sammakot (Frogs, 1981), oli nerokas yhdistelmä eläinkuntaan siirrettyä The Happeningiä, Bad Lieutenant - Port of Call: New Orleansin legendaarista iguaanikohtausta ja muurahaiset päällekkäin -puhelua (joskin muurahaiset on korvattava sammakoilla). Elokuvan nimikkoeläimet eivät tee juuri muuta kuin istuvat päällekkäin, loikkivat ja kurnuttavat; heidän roolinsa onkin selvästi eläinten vallankumouksen masinointi. Kaiken maailman liskot, perhoset, ihmissyöjäkilpikonnat ja tietoisesti toimivat naavat toteuttavat luonnon koston käytännössä.

Ainoa kritiikki elokuvan suhteen liittyy sen ohjelmapaikkaan, sillä se olisi mielestäni sopinut parhaiten illan viimeiseksi elokuvaksi. Roskaleffayö toimii parhaimmillaan niin että jokainen elokuva naurattaa edellistä enemmän, eikä se mennyt tällä kertaa ihan niin. Asian voi kääntää myös näin: jokaisen elokuvan on oltava edellistä pahempaa roskaa. Frogs oli kuitenkin tällä kertaa ehdottomasti se elokuva, joka sai yleisöstä irti äänekkäimmät naurut eli olisi ollut sopivan huono illan viimeiseksi.

Yön päätteeksi esitetty kulttiohjaaja Ulli Lommelin The Boogeyman - Sakset kurkulla pyöri Frogsin huumoritykitykseen verrattuna harmillisen paljon tyhjäkäynnillä. Siinä oli kyllä kerrassaan riemastuttavia kuolintapoja, mutta enemmän siitä olisi saanut irti illan keskimmäisenä elokuvana.

29. Alexandre Bustillo & Julien Maury: Inside (2007)

Uskottavuus ja kauhuelokuvat ovat vaikea yhtälö. Jo oletuksena mikä tahansa spekulatiivisen fiktion (fantasia, kauhu, science fiction) piirissä toimiva taideteos on epäuskottava. Jokin niissä on aina mahdotonta, eikä niistä voi nauttia ellei tee tekijän kanssa ääneen sanomatonta sopimusta siitä että joissakin asioissa nyt ei vain ole arkitodellisuudessa järkeä, mutta teoksen todellisuudessa kyllä. Sinänsä tämä ei ole kovin usein ongelma, ainakaan minulle, koska tässäkin kuussa katsoin 29 genre-elokuvaa ennen kuin uskottavuus alkoi tökkiä. Ja kuukauteen sentään sisältyi mm. intergalaktisia hampurilaisketjuja, kirottuja sarveiskalvoja, tappajanaavaa ja zombilemmikkejä.

Suunnilleen samaan henkiseen genreen Martyrsin (ks. osa 1) kanssa kuuluva Inside (À l'intérieur, 2007) ei tietenkään sisällä yhtä korkealentoisia konsepteja, mutta siitä uskottavuudessa nyt ei olekaan kyse. Teoksessa voi esittää vaikka kuinka naurettavan absurdeja juttuja, jos se sopii siihen sopimukseen joka syntyy kun katsoja tunnistaa mm. genren määrittelevän visuaalisen tyylin ja kerronnan rakenteen, jotka luovat elokuvan oman maailman. Insiden kohdalla näin ei käynyt: elokuva tuntui itse rakentavan todellisuutensa sellaiseksi, että se kaatui omaan sisäiseen ristiriitaisuuteensa.

Kenties tässäkin oli kyse siitä että "katsoin väärää genreä". Kehittelin tätä selittämään teorian, että nykyään myös halvat b-elokuvat saadaan näyttämään visuaalisesti ammattitaitoisilta ja tyylikkäiltä, niin että niitä alkaa helposti katsoa vakavana taiteena. Erityisesti ranskalaiset ovat hyviä tässä - tai vaikka A Serbian Film (2010). Tällaisten elokuvien korkeat tuotantoarvot ja tosikkomainen kerrontatapa antavat ymmärtää että kyse on jostain syvällisestä art housesta, mutta oikeasti elokuvan ytimessä on vain itsetarkoituksellinen shokeeraaminen. Joskus ne väärät genreodotukset toisaalta johtavat vaikuttaviin katselukokokemuksiin, mutta eivät tällä kertaa.

Insidea katsoessa minun henkilökohtainen suspension of disbelief epäonnistui täydellisesti. Elokuvan hahmojen toiminta ei tuntunut olevan mitenkään järkevää elokuvan omassa maailmassa (todellisessa maailmassa ei siis tarvitsekaan olla). Päähenkilö tuntui olevan kuuromykkä, koska hän ei kertaakaan huuda apua, eikä myöskään tunnu kuulevan mitään mitä hänen omassa kodissaan tapahtuu. Myös poliisit ovat epäuskottavia tunareita, joskin poliisien tehtävä kauhuelokuvissa on nimenomaan tunarointi. Kuuluu asiaan. Olen laittanut myös merkille että kauhuelokuvissa ihmisillä on myös hämmentävän hyvät unenlahjat. Sekin kuuluu asiaan, mutta mietin silti aina mihin kaikkiin kolahduksiin itse heräisin koska en nuku kovin raskaasti. Toisin sanoen, takerruin elokuvassa täysiin epäolennaisuuksiin, jotka kuitenkin pilasivat kokemuksen.

Eikö äiti kieltänyt leikkimästä saksilla?

30. Tommy Wirkola: Dead Snow (2009)

Onkohan tää Norjan Iron Sky? Molemmat ovat kansainvälistä tunnustusta saanutta natsieksploitaatiota ja molemmista ovat selvästi vastuussa paatuneet leffanörtit jotka haluavat osoittaa että piskuisessakin elokuvamaassa osataan tehdä oikeaoppisia genre-elokuvia. Valitettavasti tulos on sitten liiankin kliseistä genrekaavojen toistamista.

Omaleimaisuutta tässä haetaan yhdistelemällä kahta yleensä erillään pidettyä kauhuelokuvan genreä eli "kiimaiset teinit mökillä" -kauhua ja zombielokuvaa. Tulos ei silti ole enemmän kuin osiensa summa, vaan pikemminkin vähemmän. Perinteisestä zombikaanonista irtaudutaan siinä että elävät kuolleet ovat tavanomaista järjestäytyneempiä, nopeampia ja ketterämpiä; natseilla junat kulkivat ajallaan ja kuolleetkin juoksivat muodostelmassa. Myös elokuvan huumori on roisimpaa kuin esimerkiksi amerikkalaisessa mainstream-kauhussa, mutta se ei mitään auta koska elokuvassa ei ole yrityksestä huolimatta juuri mitään hauskaa.

Onneksi elokuva sentään loppua kohden alkaa muistuttaa etäisesti viihdyttävää katselukokemusta, kun viimein vaihdetaan kunnolla gore-vaihteelle. Elokuvassa on ihan hupaisia ja kekseliäitä verenvuodatus- ja suolenlennätystapoja, jotka luultavasti ovatkin elokuvan ainoat syyt olla olemassa. Insiden tapaan tästäkin tulee sellainen fiilis että koko illan elokuva on tehty ainoastaan siksi että saadaan tekosyy näyttää hauskoja erikoisefektejä. Insideen löytyy hassu yhtymäkohta siinäkin, että molemmissa elokuvissa käytetään jeesusteippiä epäilyttävän samanlaisella tavalla.

Aidon postmodernina kauhuelokuvana Dead Snow toki alleviivaa omia vaikutteitaan sisällyttämällä elokuvan hahmokaartiin leffafanaatikon sekä viittamalla gore-kohtauksissakin esikuviinsa. Valitettavasti tässä tuota viittaamista ei kuitenkaan käytetä kauhuelokuvan dekonstruktioon (vrt. Cabin in the Woods, Funny Games, Anguish) vaan pelkästään siihen että tunnustetaan että niitä genren rakenteita nyt noudatetaan tässä elokuvassa orjallisesti.

31. David Cronenberg: Shivers (1975)

Sorruin nyt sitten loppua kohden yhä pahenevaan analysointiin - ehkä aloin kärsiä vieroitusoireista. Tämän projektin punaiseksi langaksi näytti minulle muodostuvan kauhuelokuvagenren rakenteen pohtiminen ja siksi olikin luontevaa valita kuukauden 31. ja viimeiseksi kauhuelokuvaksi David Cronenbergin ensimmäinen täyspitkä elokuva. Shivers on nimittäin hieno esimerkki siitä miten genret toimivat katselukokemuksen määrittäjinä.

En osannut katsoa Shiversiä ensimmäisella kerralla eksploitaatiokauhuna. Suhtauduin siihen kuin Cronenberg-fani joka rakastaa ohjaajan myöhempiä vakavampia teoksia. Koska genreodotukseni olivat "väärät", Shivers oli itse asiassa melko ahdistavaa ja häiritsevää katsottavaa. Luultavasti odotukseni olisivat olleet realistisemmat jos elokuva kulkisi myös Euroopassa nimellä They Came From Within.

Oletin siis näkeväni ohjaajan psykoseksuaaliselle kultakaudelle tyypillisen Cronenberg-elokuvan ja sellaisena Shiversin alkupuolisko toimikin. Sitten siinä alkoi kuitenkin olla enenevässä määrin vaikutteita 1970-luvun aikalaiseksploitaatiosta enkä oikein tiennyt miten asennoitua siihen. En ollut ennakoinut elokuvaa asettumalla siihen "no niin, nyt katson eksploitaatiota!" -mielentilaan, jossa nyt pystyy katsomaan melkein mitä kauheuksia hyvänsä.

Elokuvan alkupuoliskoa pidin upeana osoituksena Cronenbergin nerokkuudesta. Hyvin halvalla ja erikoisefektejä maltillisen tyylikkäästi käyttämällä luotiin todella ahdistava ja painostava tunnelma. Siinä vaiheessa kun elokuva alkoi muistuttaa muunnelmaa zombigenren apokalyptisesta tyylistä, olin hetken ihan kauhuissani koska katsoin sitä vielä (kieroutuneena) draamana, kunnes homma alkoi mennä niin yli että aivoni siirtyivät eksploitaatiomoodiin.

Katsoin nyt elokuvan laskujeni mukaan kolmannen kerran ja katselukokemus onkin nykyään hyvin erilainen kuin ensimmäisellä kerralla. En enää järkyty tai kauhistu vaan lähinnä ihailen sitä kuinka valmis Cronenbergin psykoseksuaalinen "body horror" -konsepti oli jo hänen esikoisessaan, vaikka se onkin siinä vielä b-elokuvan muodossa eikä ole kasvanut ns. aikuiseen elokuvamuotoon. Shivers on silti edelleen yksi kanadalaisauteurin parhaista, vaikka siinä onkin paljon aloittelevan elokuvantekijän ja pienen budjetin mukanaan tuomaa kömpelyyttä.

Kenties Shivers toimii niin hyvin nimenomaan koska se on hieman muotopuoli; siitä on vaikea ottaa selkoa. Kuten juttusarjan alussa (osa 1) totesin, selvää genremääritystä välttelevät elokuvat ovat yleensä niitä karmivimpia. Tiukasti genre-elokuviksi laskettavat pätkät ovat tarkkojen tyyliraamiensa vuoksi turvallisen ennalta-arvattavia.

Tästä on siis loppujen lopuksi kyse siinä miksi en pidä kauhuelokuvista: minulle kauhuntunteet tulevat ennakoimattomuudesta. Kategorisesti kauhuelokuva ei siis voi aiheuttaa sellaisia tunteita. Niitä ns. turvallisia kauhunkokemuksia koen vain jos genren rajat eivät ole tuomassa liikaa sitä turvaa. Vaikka esimerkiksi Funny Gamesin tapaan elokuvataiteen rakenteita rikkovat teokset aiheuttavatkin minussa pahimmillaan/parhaimmillaan voimakkaita tunteita, osaan sentään erottaa ne todellisuudesta, mikä on ihan riittävän turvallista minulle.

Tämä muotopuolisuus avaa myös Shiversin helpommin vakavalle tulkinnalle kuin tavalliset eksploitaatioelokuvat, vaikka onhan niissäkin hienoja allegorioita (suosikkini on Cannibal Holocaustin pistävä ja ajaton mediakritiikki). Shiversiä voisi halutessaan pitää hyvinkin naisvihaisena tai seksivastaisena teoksena. Elokuvan loinen voisi myös olla vertauskuva synnille: se menee ihmiseen, tarttuu syntisestä toiseen syntiseen, jne.

Itse tulkitsen Shiversin kuitenkin nimenomaan kriittiseksi tutkielmaksi nais- ja seksivihasta, sekä tietysti pohdinnaksi siitä miten yhteiskunta romahtaisi jos libido ottaisi ihmiset täysin valtaansa. Cronenbergin kyky käsitellä ruumiillisuutta ja seksuaalisuutta syvällisesti ja monitahoisesti on ollut vahvasti läsnä siis jo hänen ensimmäisessä täyspitkässään sekä tietysti myös hänen varhaisemmissa mykkälyhäreissään Stereo (1969) ja Crimes of the Future (1970).

Mielenkiintoinen yksityiskohta elokuvassa oli epäilyttävän paljon Salòn (1975) koirantalutuskohtausta muistuttava lyhyt hetki. Hämmentävää asiasta tekee vielä se, että Shivers sai ensi-iltansa kuukausi ennen Salòa. Onko tämä puhdasta sattumaa vai onko jompi kumpi oikeasti ottanut toisesta mallia? Elokuvat ovat kuitenkin hengeltään hyvin erilaisia: Shiversissä päämäärään päästiin seksuaalisen anarkian eikä seksuaalisen fasismin kautta.

Salò (ensi-ilta 22.11.1975) vs. Shivers (ensi-ilta lokakuussa 1975)

Seuraavaksi pääsette lukemaan Pilotti Mustosen raportin hänen elokuvakuukaudestaan!

Kauhea elokuvakuukausi 2/3

2012-11-06T22:08:16Z

14. Noribumi Suzuki: Star of David - Hunting for Beautiful Girls (1979)

Jälleen oli vuorossa 1970-luvun eksploitaatiota Japanista - tälläkin kertaa sarjakuva-adaptaatio. Alkoi uhkaavasti luisua elokuvakuukausi ohi teeman, kun elokuvissa tuntui olevan lähinnä komediallinen tai pornografinen painotus. Star of David olikin enemmän ("pehmo")pornoa kuin kauhua - pehmoa siinä mielessä että sukuelimiä ei näytetä, mutta aika rankkaa kamaa siinä mielessä että elokuvan sisältönä on lähinnä sarja raiskauksia, murhia, sadismia, nekrofiliaa ja eläimiinsekaantumista. Insestiinkin viitataan. Juonta on luonnollisesti vain nimeksi. Epäilen että elokuvan olisi voinut käsikirjoittaa Markiisi de Saden reinkarnaatio, paitsi että hän ei olisi sijoittanut tarinaan absurdin romanttista sivujuonnetta.

Sinänsä elokuvassa tapahtuvat julmuudet eivät tunnu niin rajuilta kuin voisivat, ja tämä johtuu juuri genren säännöistä. Koska kerronta ja kuvaustyyli ovat niin ilmiselvän pornografisia, (minun) on helppo ymmärtää että tässä vain kuvaillaan seksifantasioita, erilaisia sadomasokistisia skenaarioita. Valitettavasti tästä syystä elokuvassa ei voi ottaa mitään muutakaan tosissaan, kuten esimerkiksi psykopaattisen päähenkilön perusteluja teoilleen (mm. natsien ihannointi ja julkisuutta palvovan yhteiskunnan kritiikki). Samaten elokuvan yrittämä judeokristillisen kulttuurin käsittely jää kovin pinnalliseksi kuten henkilökuvauskin. Sekavan juonikyhäelmän päälle on vielä liimattu päähenkilöiden kierot perhesuhteet.

Kyllä niitä juonellisia teemoja oikeastaan siis riittää, toisin kuin pornossa, mutta missään ei vain ole mitään tolkkua. Tavallista pornoa viihdyttävämpää tämä on tietysti siksi että mukana on muutamia visuaalisesti hyvinkin kekseliäitä ratkaisuja, mutta pääosin katselukokemusta kuitenkin luonnehti tylsyys. Porno nyt on muutenkin ollut mielestäni aina lähinnä pitkästyttävää.

Oh bondage up yours!

15. Tobe Hooper: Poltergeist (1982)

Tähän väliin oli pakko saada taas jotain perinteistä yliluonnollista kauhua, että teemakuukausi olisi pysynyt edes jotenkin johdonmukaisena. Paitsi että tämäkin tuntui hyvän mielen perhekomedialta Jerry Goldsmithin vekkulimaisen ja sentimentaalisen musiikin ansiosta. Vaikka leffa onkin loistavan Texasin moottorisahamurhat (1974) -klassikon ohjanneen Tobe Hooperin nimissä, se on silti ennen kaikkea Steven Spielbergin elokuva. Mainitaanhan hänen nimensäkin neljä kertaa alkuteksteissä, Hooperin vain kerran.

Spielbergiksi leffan tunnistaa siitäkin, että kauheinta siinä ei ole keskiluokkaista perhettä piinaamaan tuleva poltergeist vaan perheen idyllisen elämäntavan ällöttävä Normaalius. Leffan preimissihän on mitä tavanomaisin: Ihan Tavallisille Ihmisille tapahtuu hirveitä asioita. Ehkä se oli 30 vuotta sitten amerikkalaisen Normaalin Ihmisen mielestä pelottavaa, mutta elokuva ei ole vanhentunut hyvin. Ne jutut jotka siinä ehkä olivat aikoinaan innovatiivisia, tuntuvat nykyään katsottuna pelkiltä kliseiltä. Samana vuonna julkaistu Entity käsitteli poltegreist-ilmiötä paljon säväyttävämmin ja paremmin aikaa kestävästi, pääosin siksi että Barbara Hersheyn esittämä yksinhuoltaja oli oikea ihminen eikä Poltergeistin JoBeth Williamsin kiiltokuvaäiti.

Kyllähän Poltergeistissakin on hienovaraista piikittelyä tv:n rooliin lasten kasvattajana sekä lähiötalojen samankaltaisuuteen. Lopulta kaikki onkin ahneen rakennuttajan syytä - ei sovi kapitalistin rakentaa hautausmaan päälle. Siinä tietysti perhe jää viattomaksi ja heidän materialistinen elämäntapansa kyseenalaistamatta. Toisaalta voi elokuvan lopun niinkin tulkita että perhe oppii elämään ilman tarpeetonta yltäkylläisyyttä ja esimerkiksi sitä tv:tä. Vastoinkäymiset opettavat heidät arvostamaan tärkeitä asioita eli perhettä, mutta eihän tällainen perheetön perinteisiä arvoja kyseenalaistava cityliberaali voi sellaisesta mitään ymmärtää.

16. John Carpenter: In the Mouth of Madness (1994)

Puolivälin saavuttamisen kunniaksi oli saatava taas vähän John Carpenteria katsottavaksi, myös siksi että jokaiseen kauhuelokuvakuukauteen on luonnollisesti mahdutettava myös ainakin yksi Lovecraft-filmatisointi. Ennen kuin tarkimmat ehtivät huomauttaa että In the Mouth of Madness ei perustu H.P. Lovecraftin teoksiin, huomautan takaisin että siitä huolimatta tällä elokuvalla on enemmän yhteistä lovecraftilaisen kauhun kanssa kuin valtaosalla niistä leffoista jotka väittävät perustuvansa tämän kauhun legendan teoksiin.

Elokuvassa ovat kaikki keskeiset Lovecraft-teoksen ominaispiirteet: etunenässä sanoinkuvaamattoman hirveitä kauhuja, jotka tunkeutuvat maailmaamme toisilta olemassaolon tasoilta, sekä tutkimustensa myötä järkensä ja todellisuudentajunsa menettävä päähenkilö. Lovecraftin hengen mukaisesti päähenkilö John Trent (Sam Neill) on pieni rationaalisuuteen pyrkivä ihminen joka on kuitenkin täysin avuton kuvottavan äärettömän avaruuden rinnalla. Carpenter on myös täydellisesti ymmärtänyt Lovecraftin kauhun tehon: sen, että asioita ei saa kuvailla suoraan vaan vihjaillen. Elokuvan hirviöt näkyvät aina vain osittain tai huonossa valaistuksessa ja katsojan mielikuvitus tekee suurimman osan työstä. Tämä on oivallus joka harmittavan monelta kauhuelokuvalta unohtuu.

Oman metatasonsa leffaan tuo sen kirjailija Sutter Cane (Jürgen Prochnow) jonka tyyli muistuttaa epäilyttävän paljon Howard Philipiä - Cane on menestyskirjailija jonka teokset saavat lukijansa menettämään järkensä. Kaikesta huomaa että Carpenter ja käsikirjoittaja Michael De Luca ovat suuria Lovecraft-faneja: elokuva on lämmöllä ja rakkaudella tehty kunnianosoitus kauhun mestarille.

Ainoa miinus elokuvassa, ainakin lovecraftilaisesta näkökulmasta, on pieni flirtti Lindan (Julie Carmen) ja Trentin, sekä vähän myös Canen, välillä. Trent kuitenkin torjuu lähentely-yritykset sen verran kauhunsekaisin tuntein, että elokuva lähestulkoon tavoittaa Lovecraftin teosten impotentin naispelon. Jos haluaisi olla Lovecraftille täysin uskollinen, elokuvassa ei tietenkään saisi olla yhtään naista.

Painajainen Elm Streetillä, osat 2 & 4-6: 17. Jack Sholder: Freddyn Kosto (1985), 18. Renny Harlin: Unen Valtias (1988), 19. Stephen Hopkins: Painajaisten Lapsi (1989) ja 20. Rachel Talalay: Freddyn Kuolema (1991)

Teinislashereita on myös oltava! Valitettavasti en saanut kirjastosta käsiini koko sarjaa kuukauden aikana, joten oli tyydyttävä jatko-osiin, kolmosta lukuunottamatta. Harmi sinänsä, koska se kuuluu selvästi samaan tarinajatkumoon kuin nelonen ja vitonen, joiden kanssa se muodostaa elokuvasarjan sisäisen Dream Warriors -trilogian. Kakkonen sen sijaan on koko elokuvasarjan irtonaisin ja heikoin osa, ihan vain jo siksikin että siinä ei juurikaan ole Freddy Kruegerin (Robert Englund) bravuureja eli surkeita one-linereita ja mielikuvituksekkaita muodonmuutoksia.

Ensimmäisen Painajaisen olen kyllä onneksi nähnyt kohtalaisen vähän aikaa sitten. Silloin yllätyin kuinka loistavasti sen visuaalinen ilme ja juonen jännite toimivat. Unissa teinejä vainoava murhaaja on oikeasti todella kekseliäs idea ja yhden slasher-genren edelläkävijäelokuvan verran se toimii loistavasti. Kyseessä on varmaan paras näkemäni slasher - kyllä siinä ainakin Halloween ja Perjantai 13. päivä jäävät kakkoseksi. Noiden kahden elokuvan tapaan Krugerinkin seikkailuista on tehty aivan liian monta jatko-osaa, ja vieläpä se cross-over Perjantain kanssa, Freddy vs. Jason (2003).

Jatko-osissa unimaailman mahdollistamia surrealistisia kuolintapoja käytetään edelleen ahkerasti, mutta eivät ne silti mitenkään yllä ensimmäisen tasolle. Elokuvan laadun ja ideoiden lasku näkyy jo siinäkin että jokaisessa osassa on edellistä enemmän alastomuutta, paitsi lähestymistapaa muuttaneessa päätösosassa. Sarjan putkittamisessa pääsee erityisen hyvin esille se kuinka hupaisan absurdia on, että samalla lähiöalueella kuolee teinejä kuin kärpäsiä vuodesta toiseen ilman että vanhemmat tai viranomaiset epäilevät asiassa olevan mitään omituista.

Päätösosassa tämä sentään huomioidaan jotenkuten: Springwoodista on tullut autiokaupunki jossa ei ole enää yhtään alaikäistä hengissä. Kutonen on tosiaan muutenkin hieman erilainen kuin aiemmat jatko-osat, koska se on päivitetty selvästi rosoisemmalle 1990-luvulle. Tämä Sukupolvi X:n teinislasher kuvaa väkivaltaisista perheoloista tulevia syrjäytyneitä nuoria eikä lähiöiden arkkityyppisiä high school -oppilaita. Päätososa onkin ehdottomasti paras näistä jatko-osista koska se ei yritä turhan orjallisesti noudattaa aiempien elokuvien kasarityyliä vaan on selvästi päivitetty versio alkuperäisestä Painajaisesta.

1990-luvulla Freddy Krueger osasi pelata jo videopelejäkin!

21. Bernard Rose: Candyman (1992)

Piti tilaisuuden tullen katsoa tämäkin kauhuklassikko, joka perustuu Clive Barkerin tarinaan. Se on karun 1990-lukulainen kuten Freddyn Kuolemakin. Kasarikauhun lapsellisuus on tiessään: miljöönä ei ole idylli vaan moniongelmainen nykyajan metropoli. Oikeastaan mistä tahansa genrestä saa ahkerasti etsiä löytääkseen yhtä inhorealistista slummikuvausta. Etninen epätasa-arvo on vahvasti esillä, mihin Rodney King ja Los Angelesin rotumellakatkin ovat saattaneet vaikuttaa. En tosin tunne alkuperäisteosta ja näiden teemojen ujuttaminen käsikirjoitukseen niin myöhäisessä vaiheessa tuskin olisi ollut mahdollista. Ehkä aihe oli jo muutenkin tulenarka ja ajankohtainen.

Candyman on vakava ja nykyaikainen kauhutarina, jolle Philip Glassin vähäeleinen mutta tarpeen vaatiessa hyvinkin dramaattinen musiikki tuo ajatonta arvokkuutta. Vähintään yhtä paljon kuin säikyttelyä, elokuva on myös syvällinen tutkielma tarinoiden ja uskon merkityksestä nykykulttuurissa. Sen sijaan että elokuva tarjoaisi yksiselitteisiä vastauksia, sen urbaani legenda ei käy kirjaimellisesti toteen vaan sen tapahtumat häilyvät jossain hulluuden ja todellisuuden rajamailla. En varmana sano "candyman" viisi kertaa peilin edessä vaikka väitänkin erottavani faktan fiktiosta. Niin ne tämän elokuvan päähenkilötkin väittivät!

22. Matt Reeves: Let Me In (2010)

Kirjaston valikoima johdatteli minut heikoille jäille eli katsomaan amerikkalaisia remakeja kaiken maailman kauhuelokuvista. Tämän kyseeenalaisen putken sai aloittaa Matt Reevesin versio ruotsalaisesta, John Ajvide Lindqvistin Låt den rätta komma in -kirjasta tehdystä Ystävät hämärän jälkeen (2008) -elokuvasta. Elokuva on turhankin uskollinen ruotsalaiselle esikuvalleen: ainoat juonen muutokset tuntuvat olevan se että Uudessa Meksikossa ei ole metroja vaan teinitkin ajavat autoilla, ja Amerikassa poliisit tutkivat asioita, eivät vigilantet.

Tietysti Hollywood-tyyliin myös erikoisefektit ovat suorasukaisempia ja siksi huonompia - muistan alkuperäisen vakuuttaneen nimenomaan sen hienovaraisilla efekteillä, kun tässä sorrutaan halpaan CGI:hin. Myös musiikki on alleviivaavampi kuin alkuperäisessä. Voi tosin olla että muistan mitä sattuu, olen nähnyt ruotsalaisen elokuvan liian kauan aikaa sitten. Herää kysymys miksi ihmeessä tällaisia elokuvia pitää tehdä. Visuaalista tyyliä ja jokaista avainkohtausta myöten pyritään uusilla näyttelijöillä toistamaan tuttu mahdollisimman uskollisesti, eikä tavoitella ollenkaan omaa ilmaisua. Siitä seuraa lähes aina sieluton lopputulos.

23. Michael Haneke: Funny Games US (2007)

Vastaan tulleiden US-versioiden kasassa oli sitten tämäkin, remake maailman parhaasta kauhuelokuvasta - paras nimenomaan siksi että se ei ole kauhuelokuva. Tavallaan tätä parempaa jenkkiversiota elokuvasta ei olisi voinut edes tehdä, koska alkuperäisen ohjannut ja käsikirjoittanut itävaltalainen Michael Haneke vastaa tästäkin versiosta. Elokuva on lähes jokaista muistamaani yksityiskohtaa myöten täysin identtinen alkuperäisen Funny Gamesin (1997) kanssa. Poikkeuksena on pari avainkohtausta, joiden myötä muutokset sitten oikeastaan pilaavatkin kokonaisuuden.

Alkuperäisen nähneenä tätäkin katsoessa tulee vain ajatelleeksi että näyttelijät yrittävät vain toistaa täysin orjallisesti sen mitä on jo kerran nähty. Mietin kyllä sitäkin että miksi se nyt on elokuvassa jotenkin niin paha asia - kyllähän täysin identtisen näytelmänkin voi toteuttaa eri näyttelijöillä ilman että se on automaattisesti huonompiarvoinen.

Kaikkien metaelokuvien kuningas, alkuperäinen Funny Games, onnistui upeasti väkivallan epäerotisoinnissa ja -estetisoinnissa eli toimi täydellisenä kauhuelokuvan dekonstruktiona. "Juonihan" on ihan peruskamaa aina 1970-luvun eksploitaatioista lähtien: psykopaatit tunkevat tavallisten ihmisten kotiin ja aloittavat terrorisoinnin. Kuitenkin Haneken tapa kuvata tapahtumat on täysin epäviihteellinen. Väkivaltaa ja naisten esineellistämistä ei näytetä. Elokuva keskittyy täysin kauhun tunteeseen, ei mässäilyyn. Jälleen kerran vähemmän on enemmän, sillä Haneke tajuaa olla näyttämättä juuri oikeat asiat.

Funny Games on ahdistava ja ärsyttävä elokuva, ja siltähän oikeakin väkivalta tuntuu. Parempaa kommentaaria mediamaisemamme väkivaltaisuudesta en ole nähnyt. Tavallaan elokuva vieraannuttaa katsojaa rikkomalla neljännen seinän, mutta toisaalta se tekee myös katsojasta rikoskumppanin. Wikipediasta päätellen tätä metatason viittausta elokuvan rakenteeseen on alkuperäisessä hieman enemmän, itse en ihan niin tarkkaan muista.

Remaken ainoa mutta sitäkin kohtalokkaampi ongelma on oikeastaan Naomi Watts, koska hän ei ole ihminen vaan seksisymboli ja elokuvatähti. Toki julkisen "Naomi Wattsin" takana on myös oikea henkilö, mutta häntä ei voi tietenkään tuntea elokuvan kautta. Hän ei ole näyttelijä siinä mielessä että asettuisi katsojan mielessä täysin roolihahmon tilalle vaan on aina Elokuvatähti joka tällä kertaa esittää fiktiivistä henkilöä. Hollywoodin tähtijärjestelmä yksinkertaisesti on niin syvällä, ja syvältä.

Alkuperäisessä elokuvassa roolia esittänyt Susanne Lothar on ainakin Saksan ulkopuolella täysin tuntematon ja ennen kaikkea jotain muuta kuin seksisymboli. Häntä ei voi kuolata ja esineellistää, toisin kuin Wattsia. Toki molemmista tehdään elokuvissa varsin ansiokkaasti epäeroottisia, mutta se ei voi täysin onnistua US-versiossa. Ratkaiseva ero on eräässä elokuvan jaksossa, jossa US-version Watts on puettu huomattavasti paljastavammin kuin Lothar. Voi tietysti olla että kokisin asian toisin jos en olisi nähnyt alkuperäistä Funny Gamesia enkä yhtään Wattsin aiempaa roolia.

Kumpi on seksisymboli ja kumpi on ihminen?

Loput kauhuelokuvat osassa 3!