10 parasta elokuvien alkutekstijaksoa
Peter von Schnabel, 28. kesäkuuta 2012
En enää muista mistä tuli idea listata suosikkini elokuvahistorian alkutekstijaksoista. Tämä on ollut niin pitkä projekti että alkuperäinen lähtökohta on jo unohtunut. Tyydyn nyt sitten vain mainostamaan paria aiheelle kokonaan pyhitettyä laadukasta nettisivua: Art of the Title ja Forget the Film, Watch the Titles.
10. Maurice Binder: James Bond -elokuvat (1962-1989)
Bond-elokuvissa parasta ja ikimuistoisinta ovat yleensä alkutekstit. Paitsi jos Bondina on Roger Moore tai George Lazenby - kyllä, olen myös Bondien suhteen iloisesti harhaoppinen. Minun piti valita yksi suosikki Maurice Binderin luomista legendaarisista alkuteksteistä, mutta tehtävä osoittautui liian vaikeaksi. Niissä on niin monta tyylikautta ja niiden rankkaaminen samoilla kriteereillä on vähintään yhtä hankalaa kuin Bond-näyttelijöiden laittaminen järjestykseen. Siksi esittelen muutaman suosikkini.
Ensimmäinen Bond Sean Connery oli varsinainen herrasmiesagentti sanan vanhanaikaisessa merkityksessä, ja alkutekstijaksot heijastivat tätä. Parhaiten toimii mielestäni You Only Live Twice (1967). Se on hyvin tyylikäs ja se ennakoi hienosti elokuvan Japani-teemaa. Nancy Sinatran teemabiisi on myös yksi parhaista koko elokuvasarjassa.
Kun Bond-sarjat siirtyivät Lazenbyn kautta Mooreen, niistä tuli huomattavasti rahvaanomaisempia. Moore on se humoristisin ja irstain Bond, minkä vuoksi hän on suosikkini. En osaa ottaa agenttielokuvia kuitenkaan tosissani, joten pidän niistä eniten silloin kun ne menevät kunnolla överiksi. Bondin vastenmielinen sovinismi ja väkivaltainen machoilu toimii parhaiten silloin kun sillä on revittelemässä juuri Moore. Alkutekstit tietenkin heijastivat tätä muutosta: naisista tuli vähäpukeisempia ja teksteistä vihjailevimpia. Silti tuonkin ajan alkuteksteistä paras on se hienovaraisin, The Spy Who Loved Me (1977). Siinä tiivistyvät myös todella hyvin kaikki hienot Bond-tekstien kliseet: aseenpiiput, vähäpukeiset naiset, Bondin svengaava siluetti, voimistelijat, jne.
Moorea seurasi Bondina Timothy Dalton, joka on taas mielestäni huonoin roolia esittänyt näyttelijä. Onneksi hänen kaudellaan kuitenkin kuultiin sarjan hienoimmat teemabiisit. The Living Daylights (1987) toimii muutenkin: visuaalinen puoli tukee taustalla soivaa kappaletta paremmin kuin kenties missään muussa Bond-elokuvassa. Ajovalojen himmeneminen kun a-ha:n Morten Harket laulaa "headlights fade away" saattaa tosin olla jo turhankin osoittelevaa. Binder kuoli vuonna 1991 joten Pierce Brosnanin astuessa Bondin kenkiin myös alkutekstit muuttuivat radikaalisti, eivätkä yhtään parempaan suuntaan. Daniel Craigin aikana laatu on taas parantunut huomattavasti, mistä paras esimerkki on Casino Royale (2006).
9. Quentin Tarantino: RESERVOIR DOGS (1992)
Reservoir Dogsin alkutekstijakso on klassista Tarantinoa. Elokuvan alku on täynnä populaarikulttuuria: ennen varsinaisia alkutekstejä käydään legendaarinen keskustelu Madonnan Like a Virginistä, jonka jälkeen radio-DJ Steven Wright ryhtyy selostamaan taustamusiikkia, joskin jättää mainitsematta alkutekstien päällä soimaan alkavan kappaleen (George Baker Selectionin Little Green Bag).
Varsinainen alkutekstijakso koostuu elokuvan rikosjengin hidastetusta kävelystä katua pitkin, pääosin aurinkolaseissa ja puvuissa. Kuva kohdistuu jokaiseen henkilöön hetkeksi kun näyttelijän nimi näkyy ruudulla. Hieman länkkäreistä muistuttava kohtaus on siis nopeasti ohi, kunnes alkutekstit jatkuvat perinteisemmin mustalla taustalla.
Kaikkein hienointa alkuteksteissä on kuitenkin se, miten ne päättyvät. Taustalla soiva radio hiljenee pikkuhiljaa ja äänimaisemaan alkavat tunkeutua vatsaan ammutun Tim Rothin tuskanhuudot, jotka repäisevät katsojan rajusti pois alkutekstien turvallisuudesta suoraan elokuvan väkivaltaisen toiminnan keskelle.
8. John Carpenter: HALLOWEEN (1978)
Carpenterin Halloweenissä parasta ovat juuri alkutekstit, joita parempia en ole kauhuelokuvassa nähnyt. Ohjaajan oma aavemainen teemabiisi yhdistyy hitaasti kameraa lähestyvään Halloween-kurpitsapäähän joka lähemmäs tullessaan ja musiikin voimistuessa muuttuu koko ajan uhkaavammaksi. Olennainen yksityiskohta on myös valojen sammuminen tekstien loppumetreillä kun kuvaan jäävät vain kurpitsapään kammottavasti valoa hohkavat silmät. Toisin kuin muualla tässä listauksessa, Halloweenin teho on minimalismissa. Myös yksinkertaiset ja konstailemattomat alkutekstit voivat toimia tunnelman luojana. On tosin se Reservoir Dogskin verrattain pienieleinen.
7. David Fincher: SEITSEMÄN (1995)
YouTube
Forget the Film, Wath the Titles
Seitsemän edustaa klassista 1990-luvun musiikkivideovaikutteista alkutekstityyliä - eikä ihme, sillä aloittihan David Fincher ohjaajan uransa mainosten ja musiikkivideoiden parissa. Alkutekstit suunnitteli tosin Kyle Cooper, jonka kunnianhimoisena tavoitteena oli uudistaa alkutekstit taidemuotona. Hänen mielestään ne eivät olleet siirtyneet 1990-luvulle samalla tavalla kuin muut visuaalisen kulttuurin muodot.
Seitsemän alkuteksteistä tulikin hyvin vaikutusvaltaiset taiteenlajille: välähteleviä leikkauksia, filmin hajoamisefektejä, mystisiä käsinkirjoitettuja koodeja sekä tärisevä ja sotkuinen fontti. Taustalla soi vielä Coilin tekemä remix Nine Inch Nailsin Closerista. Kaikki nämä maneerit olivatkin sitten jo melkoisia kliseitä kun Cooper suunnitteli hyvin samanlaiset alkutekstit American Horror Story -sarjaan (2011).
Fincherin elokuvan alkutekstit esittelevät katsojille elokuvan murhaajan koostamassa leikekirjaansa ja höyläämässä sormenjälkiään pois. Häntä ei näykään sitten seuraavan kerran ennen kuin elokuvan lopulla, joten on tärkeää että hän on läsnä ainakin alkuteksteissä. Ilman niitä kerronnassa ei olisi samanlaista jännitettä; tekstit eivät todellakaan ole mikään yhdentekevä osa elokuvataidetta, vaan tässä tapauksessa itse elokuvakokemuskin on parempi jos on katsonut alkutekstit keskittyneesti.
6. Oliver Stone: NATURAL BORN KILLERS (1994)
YouTube: osa 1 | osa 2
Art of the Title
Natural Born Killersin alkutekstit tulevat hieman hämmentävästi kahdessa osassa. Alkutekstien alkuosa, lähinnä näyttelijöiden nimet, tulee kohtuullisen rauhallisissa Amerikan keskilännen maisemissa kun Leonard Cohenin melankolinen Waiting for the Miracle soi taustalla. Kuvataan mesoja, kojootteja, kalkkarokäärmeitä, pitkänmatkan tavarajunia ja huoltoasemien kylttejä sekä muita periamerikkalaisuuden symboleja. Seuraa elokuvan päähenkilöiden, modernin ajan psykopaattisten Bonnien ja Clyden - Mickey ja Mallory Knoxin - esittely. Kerronnan perinteistä välittämättä katsoja isketään keskelle heidän väkivaltaista road tripiään.
Loput alkuteksteistä tulevat tämän huoltamokohtauksen jälkeen, ja ne ovat sitten jotain ihan muuta: musiikkina soi Patti Smithin Rock 'n' Roll Nigger ja visuaalisena perusideana on se, että kamera on Knoxien auton takapenkillä kun he hurjastelevat media-Amerikan, eli valkokankaalle heijastettujen kuvakollaasien läpi. Kuvakulma on ilmeisesti matkittu film noir -klassikko Gun Crazysta (1950), joka niin ikään oli eräänlainen Bonnie ja Clyde -variaatio. Jossain määrin assosiaatioita syntyy myös keskiluokkaiseen drive in -teatterien traditioon, mutta auto kyllä keinuu koko ajan ja ilmiselvä vauhdin tunne on pääideana.
Elokuvan alkutekstit tiivistävät täydellisesti koko elokuvan hengen: sirpaleinen kuvasto on kuin ADHD-henkistä tv-kanavan vaihtoa sekunnin välein ja aivan yhtä pirstaleinen on leffan soundtrackikin. Alkuteksteissä yhdistyy anglo-amerikkalaisen populaarikulttuurin pakkosyöttö ja nykykulttuurin hektisyys niin kierolla tavalla (seassa on myös välähdyksiä parin veriteoista), että se toimii täydellisenä amerikkalaisen unelman parodiana. Tämä pirstalainen mediamaisema on keskeinen myös Natural Born Killersin visuaaliselle tyylille, joka tavallaan heijastaa myös psykoottisten päähenkilöiden pirstoutunutta minää.
5. Joel Schumacher: RANKKA PÄIVÄ (1992)
Nerokkaalla kamera-ajolla alkava alkutekstijakso johdattaa katsojansa elokuvan tunnelmaan täydellisesti. On helvetillisen helteinen päivä Kaliforniassa, joku hengittää tuskaisesti. Ruutu on vielä musta, mutta pian näemme hikikarpalot inhorealistisen läheltä kuvatuilla miehen huulilla. Kamera zoomaa ulos ja näemme elokuvan päähenkilön (Michael Douglas) jumissa auton ratissa keskellä liikenneruuhkaa.
Ylikuumentuneet autot höyryävät, pehmolelu-Karvinen irvistää ivallisesti, liikemiehet huutavat matkapuhelimeen ja kaivavat nenää, kärpänen pörrää niskassa. Samalla äänimaailmaan siivilöityy pikku hiljaa myös ympäristön ääniä: autoradio pauhaa, koululapsia kirkuu, ja autojen torvet soivat raivostuttavasti. Yhtään leikkausta ei nähdä vaan kamera liikkuu äärimmäisestä lähikuvasta saumattomasti yleiskuvaan ja siitä autoihinsa jumittuneisiin ihmisiin; kamera liukuu saumattomasti koko alkutekstijakson. Katsojat ovat saaneet täydellisen kuvan siitä, kuinka tuskaisessa tilanteessa päähenkilö on. Kaikki osaavat varmasti samaistua.
Ensimmäisen leikkauksen jälkeen sama kohtaus jatkuu vielä, enkä oikein tiedä pitäisikö koko kohtaus laskea alkuteksteiksi vaikka itse tekstit loppuvatkin jo jossain puolivälin paikkeilla. Dramaturgisesti jakso loppuu vasta siihen kun päähenkilön auton ovi aukeaa. Äänimaisema rauhoittuu välittömästi ja niin päähenkilön kuin katsojankin olo on helpottunut. Päähenkilö hylkää autonsa ruuhkaan ja lähtee juoksemaan. Hänen ensimmäinen repliikkinsä kuuluu "I'm going home". Elokuvan pääidea ja keskushahmoa ajava motiivi on siis alustettu tehokkaasti jo alkutekstien avulla. Onneksi käsikirjoituksessa on paljon tilaa yllätyksille ja hahmojen rauhalliselle rakentamiselle, joten paljon nähtävää on myös alkutekstien jälkeen.
4. Mark L. Lester: COMMANDO (1985)
Arnold Schwarzenneggerin tähdittämän Commandon alkutekstit ovat kerrassaan legendaariset. Ne käyttävät loistavasti toimintaelokuvien alkutekstien kerronnalliset mahdollisuudet: alkutekstijakso pohjustaa päähenkilö John Matrixin (Schwarzennegger) ja hänen tyttärensä (Alyssa Milano) välisen rakkauden, joka on motiivina kaikelle mitä elokuvassa sen jälkeen tapahtuu.
Jakson aloittaa kohtaus, jossa Matrix kantaa olallaan kokonaista puunrunkoa ja sitten hakkaa sitä haloiksi, ja täten tehdään selväksi että Matrix on tämän elokuvan alfauros, fyysisesti vahva mies joka on luonnon hallitsija ja heikompiensa suojelija (en nyt jaksa tehdä feminististä tulkintaa tästä). Joku hiipii takaa yllättämään Matrixia ja vaikka hiipijä paljastuukin leikkisässä twistissä miehen tyttäreksi, se luo jaksoon myös hivenen uhkaa, joka pääsee pian valloilleen ja hellittää vasta elokuvan lopussa.
Tämän jälkeen varsinaiset alkutekstit alkavat: isä ja tytär muun muassa syövät jäätelöä, syöttävät peuraa ja käyvät kalassa sekä tietysti nauravat koko ajan kuin jossain pakettilomamainoksessa. Perheen idylli rikotaan lähes heti alkutekstien jälkeen ja yksi elokuvahistorian hulppeimmista väkivaltarevittelyistä voi alkaa. Elokuva on täysin mauton ja överi. Ei pelkästään väkivaltaisuudellaan, vaan myös juuri tällä alkutekstien sarjakuvamaisella lintukotokuvauksella. Kaikessa ammutaan niin herkullisesti yli että elokuvasta muodostuu hulvaton farssi. Eikä vähiten alkutekstiensä ansiosta.
3. Gaspar Noé: ENTER THE VOID (2009)
YouTube
Art of the Title
Forget the Film, Watch the Titles
Gaspar Noén Enter the Void saattaa alkutekstiensä suhteen olla 2000-luvun Seitsemän. Jälkimmäisessä oli 1990-luvun pre-millennium-synkistelyä, Enter the Voidin alkutekstit tiivistävät 00-luvun hyperaktiivisen mash up -kulttuurin. Värikkäät ja epileptisesti välkkyvät tekstit ladotaan katsojan eteen konekiväärivauhdilla LFO:n Freakin tahdissa. Fontti muuttuu jokaisen tekijän kohdalla, eikä niiden mauttomuudessa säästellä. Ne ovat kaikki kuin logoja. Alkutekstijakson suunnitteli Noé itse ja ne ovat hyvin uskolliset hänen visuaaliselle shokkityylilleen. Noén nurinkuriseen tapaan elokuva alkaa lopputeksteillä, joita seuraavat välittömästi alkutekstit.
2. Alfred Hitchcock: VERTIGO (1958)
Elokuvien alkutekstit olivat alunperin puhtaasti informaation välittämistä varten ja niiden tehtävä oli lähinnä turvata tekijänoikeudet tekijöille. Viimeistään toisen maailmansodan jälkeen alkutekstit alkoivat kuitenkin elää omaa elämäänsä ja kehittyä ihan omaksi osakseen elokuvataiteen ilmaisukeinoja. Saul Bass oli yksi keskeisimmistä tämän muutoksen toteuttajista. Hänen alkutekstijaksojensa myötä niiden tekemisestä alkoi kehittyä aivan oma taiteenlajinsa, olennainen osa elokuvakerronnan ilmaisupalettia.
Merkittävimpänä Bassin alkutekstinä pidetään yleisesti The Man With the Golden Armia (1955), mutta en minä voi sitä listata koska en ole nähnyt kyseistä elokuvaa enkä tiedä miten tekstit toimivat kokonaisuuden kontekstissa. Omaa kokemusta minulla on lähinnä Bassin alkuteksteistä Hitchcockin trillereihin. Parhaiten toimii kenties Vertigo, jonka avausjaksossa yhdistyvät lähikuvat Kim Novakin silmistä, Bernard Herrmannin hermostuttava musiikki ja John Whitneyn aikaansa edellä olevat spirografiefektit. Bass vetää nämä kaikki elementit yhteen niin että trilleriä pohjustava jännite syntyy erinomaisesti.
1. Peter Greenaway: PROSPERON KIRJAT (1991)
Peter Greenawayn visuaalisesti hulppeimmassa elokuvassa Prosperon kirjat myös alkutekstit ovat melko hengästyttävät. Yllä olevassa linkissä on elokuvan 11 ensimmäistä minuuttia, vaikka alkutekstit alkavatkin vasta puolivälissä. Tämä avausjakso nyt vain on niin saumaton kokonaisuus, ettei sitä voi rikkoa osiin. Greenawayn elokuvista juuri tässä näkyy parhaiten tekijänsä hämmästyttävä kyky tehdä tolkuttoman pitkiä jaksoja joissa on useita kohtauksia, jotka kuitenkin vaihtuvat niin huomaamattomasti että syntyy vaikutelma yhdestä pidemmästä kohtauksesta.
Greenaway vaatii katsojalta paljon keskittymistä mutta palkitsee sen huimaavalla aistikokemuksella. Ilman ensimmäistä viittä minuuttia alkutekstit eivät vain toimi yhtä hyvin, koska niissä rakennetaan se jännite ja poljento joka antaa energiansa myös varsinaisille teksteille. Michael Nymanin sävellyksen ei edes tarvitse jatkua loppuun asti pitääkseen kyllä draamaa, vaan ääniraidaksi riittävät ukkosen, sateen ja metallipajan äänet. Shakespeare-filmatisointina teksti on luonnollisestikin välillä vaikeaa, eikä tämä kuvanlaatukaan ole sieltä parhaasta päästä. Suurin rikos taiteellista integriteettiä vastaan on luonnollisestikin sukupuolielinten sumentaminen. Tämä elokuva kannattaa mahdollisuuksien mukaan katsoa blu-raylta niin saa jotain selvääkin yksityiskohtien järjettömästä määrästä ja alkaa ymmärtää alkutekstijakson vastustamatonta tenhoa.
Jakso on Greenawaylle tyypillinen sivusta kuvattu kamera-ajo, joka näyttää saumattoman leikkauksen ansiosta yhdeltä otokselta. Tämä luo vaikutelman, että lavastus on mielipuolisen massiivinen, ja syntyy harvinaisen uskottava illuusio siitä että kuvauspaikkana on järjettömän iso palatsi. Lavastus ja puvustus ovat niin täynnä yksityiskohtia että tuntuu kuin alkutekstit olisivat sarja maalauksia, joiden läpi Prospero (John Gieldgud) kävelee loputtomasti.