Todd Solondz ja amerikkalainen keskiluokka
Peter von Schnabel, 24. kesäkuuta 2012
Todd Solondzin Life During Wartimea (2009) katsoessa tuntuu siltä, että ohjaaja-käsikirjottaja on tehnyt elokuvaansa ainakin 15 vuotta. Tai ennemminkin siltä, että elokuva on viimeinen osa massiivisesta episodielokuvasta jonka aiemmat jaksot olivat Welcome to the Dollhouse (1995), Happiness - Onni (1998) ja Palindromes (2004). Paikoin ilkeämielisenkin mustan huumorin ja raastavan karun draaman kautta amerikkalaista ylempää keskiluokkaa ruotineen trilogian hahmot ja dramaturgiset ratkaisut vedetään yhteen tässä lopputiivistelmän tapaisessa neljännessä elokuvassa, jossa toisaalta on paljon erojakin kolmeen edelliseen elokuvaan.
Life During Wartime ei ole yhtä humoristinen, mutta ei myöskään yhtä järkyttävä ja emotionaalisesti raskas kuin edeltäjänsä - tai sitten Solondz vain on tähän mennessä turruttanut katsojansa omaan tylyyn tyyliinsä. Keskeinen ero on myös siinä että Life During Wartime on olennaisesti poliittisempi elokuva kuin Solondzin aiemmat. Aiemmin hän on keskittynyt amerikkalaisen elämäntyylin kritisointiin, tällä kertaa tavoitteena tuntuu ennemminkin olevan joku koko 9/11:n jälkeisen amerikkalaisen yhteiskunnan tervehtymiseen tähtäävä elokuva anteeksiannosta ja unohtamisesta.
Elokuvasarjan aloittanut Welcome to the Dollhouse kertoi naiseuden kynnyksellä olevasta koulukiusatusta ja muutenkin väärinymmärretystä Dawn Wieneristä (Heather Matarazzo), jonka itsemurha yhdeksän vuotta myöhemmin toimii Palindromesin tapahtumien alkusysäyksenä. Palindromesin tapa rakentaa kerrontaa vahvasti poissaolevan ja kuolleen hahmon ympärille muistuttaa jossain mielessä Twin Peaksista, mutta ei kuitenkaan, sillä Palindromes kertoo ensisijaisesti toisesta teinitytöstä: Avivasta, jolla on pakkomielle tulla raskaaksi. Tietyllä tapaa tämä toive on vastareaktio serkkunsa Dawnin huonosti päättyneelle elämälle.
Palindromesin keskeinen kerronnallinen kikka on se, että Avivaa näyttelee kahdeksan eri väristä, ikäistä ja sukupuolista näyttelijää. Tämä idea toistuu myös Life During Wartimessa, joka on ensisijassa Onnen jatko-osa, mutta viittaa myös Dollhouse-Palindromes-jatkumoon. Mukana ovat kaikki Onnen keskeiset hahmot, mutta jokaista näyttelee uusi näyttelijä. Hämmentävin roolitus on Philip Seymor Hoffmannin korvaaminen Michael Kenneth Williamsilla. Tämän roolituksen teho perustuu sen epämääräiseen suhtautumiseen ihonväriin. Onko tämä nyt poliittisesti epäkorrekti vai korrekti valinta? Itse näkisin että kyseessä on nimenomaan valinta joka yrittää viestittää että olemme oikeastaan aika samanlaisia ihonväristä riippumatta. Palindromesin ja LDW:n roolituksen keskeinen kerronnallinen tehtävä ja sanoma tuntuu muutenkin olevan, että ihminen voi vaihtaa sukupuolta tai ihonväriä, tai muuttaa vaikka Floridaan, mutta ihmisen sisintä se ei silti muuta miksikään.
Onni on Solondzin tunnetuin elokuva, jossa kuvataan Jordanin sisarusten pyrkimyksiä kohti sitä itseään, eli onnea. Joy (Jane Adams Onnessa ja Shirley Henderson Life During Wartimessa) on sisarussarjan nuorin, alistuva ja heiveröinen hippi, Trish (Cynthia Stevenson ja Allison Janney) on keskiluokkainen perheenäiti ja Helen (Lara Flynn Boyle ja Ally Sheedy) on menestynyt boheemi, neuroottinen runoilija/käsikirjoittaja. Keskeisissä rooleissa ovat myös heidän vanhempansa, miessuhteensa ja Trishin tapauksessa lapset. Kerronnan keskiöön heistä hakeutuu kenties selvimmin Bill Maplewood (Dylan Baker ja Ciarán Hinds), jonka pedofilia toimii Onnessa keskiluokkaisen idyllin tuhoajana ja LDW:ssa anteeksipyytämisen ja -antamisen liikkelle panevana voimana, jota hieman arvelluttavasti verrataan terrorismiin.
Life During Wartimessa tuodaan Jordanien kanssa yhteen myös Welcome to the Dollhousessa pääosassa, ja Palindromesissa sivuosassa, ollut Wienerien perhe. Mark Wiener (Matthew Faber ja Rich Pecci) on ainoa hahmo joka on mukana kaikissa näissä kolmessa elokuvassa ja edustaa tietynlaista nihilistisen hahmon karikatyyriä: hän on kuin kaikkien onnea etsivien päähenkilöiden päänsisäinen demoni joka yrittää kertoa heille että kohtaloa vastaan pyristely on hyödyntöntä. Tätä tuntuu korostavan ennenkaikkea Life During Wartimen roolitus: uudet näyttelijät vaikuttavat epätoivoisesti yrittävän omaksua kaikki Onnen hahmojen maneerit. Roolisuorituksista tulee sellainen olo kuin katsoisi ihmisiä jotka yrittävät näytellä itseään. Se on varmaan ollut tarkoituskin: kaikki vain toistavat vanhoja käyttäytymiskaavojaan mekaanisesti.
Hindsin ja Bakerin lyhistyyneen alistuneissa habituksissa ja kylmän etäisissä puhetavoissa on luontevaa samankaltaisuutta mutta Ally Sheedyn tärisevä tupakkakäsi ja nariseva valitus tuntuvat suorastaan parodioivan Lara Flynn Boylea näyttelijänä eikä niinkään Heleniä hahmona. Sen verran väärältä valinnalta hän tuntuu kyseiseen rooliin. Luulen että sekin on ollut tarkoituksellista, koska Solondzin hahmot eivät perustu näyttelijöiden persooniin, ihonväriin tai sukupuoleen, vaan toistuvaan käytökseen jota ulkoiset muutokset eivät muuta miksikään. Solondzin elokuvien tapahtumapaikkakin tuntuu aina olevan se sama. Se on se sama geneerinen ylemmän keskiluokan lähiö-Amerikka, oli sitten kyse New Jerseystä, Floridasta tai Kaliforniasta. Palindromesia katsoessa alkaa jo epäillä että onko se tämä sama katu jolla jokainen Solondz on kuvattu. Ulkoinen ei peitä sisäistä siis yhdyskuntarakenteessakaan.
Tämän varsinaisen Wiener-Jordan-leffasarjan ulkopuolella Solondz ohjasi myös Storytellingin (2001), joka hahmojen erillisyydestä huolimatta on tärkeä teos näiden elokuvien ymmärtämisessä. Se on eräänlainen metaelokuva jossa Solondz pohtii alter ego(je)nsa kautta oman kerrontatapansa eettisyyttä ja mielekkyyttä. Kuka Solondz oikein luulee olevansa voidakseen niin ilkeämielisesti pilkata keskiluokkaista elämäntapaa? Kuten Helen Onnessa, hän väittää olevansa "laughing with you, not at you", vaikka kukaan muu ei naura.
Elokuvasarjassa on myös pari pientä, hauskaa ja olennaista intertekstuaalista viittausta muihin elokuviin: Storytellingin lyhyt parodia American Beautyn (1999) amatöörivideoista ja tanssivista muovipusseista saa Hollywoodin "keskiluokkakritiikin" näyttämään perustellusti vaisulta ja naurettavalta; Life During Wartimessa Billyn (Rufus Read ja Chris Marquette) collegeasuntolan huoneessa on leffajuliste I'm Not Theresta. (2007), jossa kuusi eri näyttelijää esitti Bob Dylania, tai oikeastaan eri puolia Dylanin persoonasta. Populaarimusiikki onkin vahvasti läsnä Solondzin elokuvissa: Life During Wartime on Talking Headsin kappale ja Welcome to the Dollhousen teemabiisi kommentoi hienosti pop-lyriikan ja koko kulttuurimme piilopedofiilistä luonnetta. Lisäksi on mainittava Onnen alkuperäisscore, jonka juustoinen kliseisyys saa elokuvan paikoitellen vaikuttamaan kieroutuneelta sitcomilta tai "feel good" -perhedraamalta.
Solondzin "ulkokuori pettää" -teema tuo kuitenkin lopulta esille hyvin myönteisen ja kauniin viestin: me kaikki olemme kuitenkin vain ihmisiä. Myös pedofiilit, terroristit, itsemurhaajat ja keskiluokkaiset perheenäidit joilla "on kaikki". Kauheimpienkin tekojen takana on ihmisiä jotka kärsivät ja etsivät onnea - aivan kuten ns. "tavalliset" ihmiset. Solondzin elokuvatkin näyttävät ulospäin ilkeältä itsetarkoitukselliselta shokeeraukselta, mutta varsinkin Life During Wartime tuo selvästi esille hänen elokuvissaan pohjavireenä aina kulkeneen ihmismyönteisen empatian. Sarjan päätöselokuva ei ole yhtä tyly kuin ne aiemmat vaan hieman seesteisempi ja "aikuisempi". Lainausmerkit siksi että "aikuinen" tuntuu olevan kulttuurituotteiden yhteydessä yleensä kiertoilmaisu taiteellisille kompromisseille markkinoiden painostuksen alla.
Todd Solondzin elokuvat ovat mainio esimerkki siitä, miten omasta tyylistä kiinnipitäminen ja samojen teemojen toistuva käsittely taiteessa voi parhaimmillaan toimia. Vaarana on aina itsensä toistaminen, mutta muuten ei ole mahdollista käsitellä asioita yhtä syvällisesti. Solondz rikkoo kerta toisensa jälkeen samoja tabuja systemaattisesti, mutta kuitenkin toisiaan täydentävistä näkökulmista. Viittaamalla toisiinsa hänen elokuvillaan on enemmän ilmaisutehoa kuin teoksilla olisi yksinään.