Kauhea elokuvakuukausi 3/3
Peter von Schnabel, 10. marraskuuta 2012
24. Pang Brothers: The Eye (2002) & 25. David Moreau ja Xavier Palud: The Eye (2008)
Remake-kasasta (ks. osa 2) löytyi versio elokuvasta jonka alkuperäisversio minulla oli ihan omanakin, joten otin vertailuun Pangin veljesten koreakauhun The Eye (johon viittasin jo osassa 1) ja siitä tehdyn Hollywood-remaken vuodelta 2008. Elokuvissa lapsena sokaistunut viulistinainen (Mun, Angelica Lee ja Sydney, Jessica Alba) saa näkönsä takaisin sarveiskalvosiirrännäisen kautta. Ikävä kyllä leikkauksen myötä hän alkaa nähdä vähän liikaakin: kuolleita ihmisiä ja heitä noutamaan saapuvia henkiolentoja.
Kauhuelokuvaksi alkuperäinen The Eye on tavallaan aika "leppoisa", enemmän melankolinen kuin kauhea. Kuolleet eivät käyttäydy aggressiivisesti vaan yksinkertaisesti jäävät maailmaan toistamaan kuolinpäivänsä tapahtumia. Ne ovat toki pelottavia, mutta eivät uhkaavia. Elävien ja näkevien tehtävä on auttaa heitä pääsemään yli rajan. Munin lahja, ja kirous, ei uhkaa hänen henkeään vaan korkeintaan mielenterveyttä. Vaikka elokuvassa on yliluonnollisia elementtejä, sen kauhu ei silti ole yliluonnollista vaan nimenomaan psykologista.
Liian näkeminen on Munin henkilökohtainen tragedia, josta hän lopulta pääsee yli. Elokuva on oikeastaan monessa mielessä lähempänä draamaa kuin kauhua ja sen ihmisläheisen näkökulman ansiosta se on myös varsin koskettava. Genreuskollinen kauhuelokuva kun ei voi olla koskettava, koska siinä hahmot ovat pahoja ja hyviä, hirviöitä ja uhreja. Ei siihen voi samaistua. Kuolema on toki läsnä vahvasti mutta kyse on yleisinhimillisestä tarpeesta käsitellä kuolevaisuutta.
Koska Pangin veljesten alkuperäinen on niin hienovarainen, jenkkiversion alleviivaavuus on melko tyrmäävää heti perään katsottuna. Elokuva ei ole läheskään yhtä lähdeuskollinen kuin vaikkapa Funny Games US tai Let Me In (ks. edelleen osa 2), mutta valitettavasti se kääntyy tässä itseään vastaan. Alba on vielä pahempi seksisymboli kuin Naomi Watts, mistä kertoo mm. amerikkalaiseen versioon lisätty höyryinen suihkukohtaus. Myös hänen kertojanäänensä on uskomattoman holhoava. Alkuperäisessä kertojanääni toimi, osin siksi että Angelica Leen ääni ei ole liian tuttu, mutta pääosin siksi ettei se selitä kaikkea täysin puhki - esimerkiksi sitä miten sokea kompensoi näön puutetta muilla aisteilla. Alkuperäinen osasi ilmaista nämä asiat luontevasti osana kerrontaa ilman että ne tarvitsi erikseen osoittaa sormella. The Eye on kammottava esimerkki Hollywoodin katsojaa aliarvioivasta "dumbing down" -taipumuksesta.
Myös kuvaustyyli on remakessa hyvin tökerö. Leikkaukset ovat töksähteleviä ja ääniraita tarpeettoman ylidramaattinen. Elokuva selvästi panostaa alkuperäistä enemmän säikyttelyyn - se on siis enemmän kauhua kuin draamaa, enemmän muotoa kuin sisältöä. Äänimaisemassa tapahtuu aivan liikaa eikä se anna tilaa alkuperäisestä tutulle tunnelmoinnille. Sinänsä aika hupaisaa että Sidney tuntuu ennemmin kuulevan kuin näkevän kummitukset, ikään kuin hän olisi saanut tärykalvosiirronkin.
Suurin ero elokuvien välillä on kuitenkin se, että remake kuvaa kuoleman yliluonnollisena hirviönä joka on päihitettävä, kun taas korealainen alkuperäisteos esittää sen luonnollisena ja väistämättömänä asiana. Varmasti tämä kertoo korealaisen ja amerikkalaisen kulttuurin eroista, kuten sekin että Sidney on huippuviulisti eikä harrastelija kuten Mun. Hänellä on kovat suorituspaineet kilpailukeskeisessä musiikkimaailmassa mutta Mun on ihan tavallinen tyttö. Sinänsä on siis hyväkin asia että remake on selvästi kulttuurisidonnainen, harmi vain että amerikkalaiset kliseet ovat näköjään ristiriitaisesti jotain mitä pidän itselleni vieraampana kuin itäaasialaisen kulttuurin kliseet.
Ei tässä mitään hätää, roska vain meni silmään.
26. Bigas Luna: Anguish (1987), 27. George McCowan: Frogs (1972) & 28. Ulli Lommel: The Boogeyman (1980)
Kauhuelokuvakuukausi on niin toimiva konsepti koska pyhäinpäivän tienoilla järjestään suuri määrä kauhu- ja roskaleffafestareita. Tampereen Cinemadrome 5: Halloween Special -illassa nähtiin kolme hienoa teosta: pari huvittavaa kalkkunaa ja yksi ihan oikeasti hyvä elokuva, illan aloittanut Anguish (Angustia, 1987). Se on mielenkiintoinen metatason kauhuelokuva joka sijoittuu pääosin elokuvateatteriin jossa katsotaan elokuvaa joka sijoittuu pääosin elokuvateatteriin.
Auroran elokuvateatteriammuskelun jälkeen elokuvan katsomiseen liittyy uusi epämiellyttävä elementtinsä, mutta toisaalta se myös asettaa elokuvan tapahtumat todellisuuden kannalta epäuskottavaan valoon: Aurorassa poliisilta kesti saapua paikalle 90 sekuntia. Elokuvassa kuluu vastaava aika sen kuvaamiseen kuinka ambulanssit, poliisiautot ja -helikopterit lähtevät liikkeelle asemalta. Anguishin toimivuudesta kertoo tietysti ensi sijassa se, että sitä katsoessa huomaa järkeilevänsä itselleen miksi mitään tällaista ei voi nyt oikeasti tapahtua tässä elokuvateatterissa joka on todellinen eikä fiktiota. Auroran tapahtumat kuitenkin osoittivat Anguishin tai Funny Gamesin idean mukaisesti että joskus, onneksi hyvin harvoin, väkivaltaviihde on myös todellisuutta eikä vain fiktiota. Anguish on hyvä elokuva koska siinä on niin paljon todellisuutta mukana.
Elokuva yrittää monin nerokkain audiovisuaalisin keinoin saada katsojan tuntemaan olonsa fyysisesti epämukavaksi (vain Gaspar Noé -strobot ja Cloverfield-käsivara puuttuvat) ja ahdistumaan siitä että istuu elokuvateatterissa aivan kuten elokuvan uhritkin. Ennen kaikkea ääiraita sydämentykytyksineen on mielettömän upea. Teos onnistuu kenties kaikkein parhaiten toteuttamaan idean elokuvasta joka saa katsojansa menettämään järkensä. Teemaa on mainiosti käsitellyt myös ainakin John Carpenter, ohimennen In the Mouth of Madnessissa (1994, ks. osa 2) ja keskittyneemmin Masters of Horror -jaksossaan Cigarette Burns (2008).
Illan toinen numero, George McCowanin Sammakot (Frogs, 1981), oli nerokas yhdistelmä eläinkuntaan siirrettyä The Happeningiä, Bad Lieutenant - Port of Call: New Orleansin legendaarista iguaanikohtausta ja muurahaiset päällekkäin -puhelua (joskin muurahaiset on korvattava sammakoilla). Elokuvan nimikkoeläimet eivät tee juuri muuta kuin istuvat päällekkäin, loikkivat ja kurnuttavat; heidän roolinsa onkin selvästi eläinten vallankumouksen masinointi. Kaiken maailman liskot, perhoset, ihmissyöjäkilpikonnat ja tietoisesti toimivat naavat toteuttavat luonnon koston käytännössä.
Ainoa kritiikki elokuvan suhteen liittyy sen ohjelmapaikkaan, sillä se olisi mielestäni sopinut parhaiten illan viimeiseksi elokuvaksi. Roskaleffayö toimii parhaimmillaan niin että jokainen elokuva naurattaa edellistä enemmän, eikä se mennyt tällä kertaa ihan niin. Asian voi kääntää myös näin: jokaisen elokuvan on oltava edellistä pahempaa roskaa. Frogs oli kuitenkin tällä kertaa ehdottomasti se elokuva, joka sai yleisöstä irti äänekkäimmät naurut eli olisi ollut sopivan huono illan viimeiseksi.
Yön päätteeksi esitetty kulttiohjaaja Ulli Lommelin The Boogeyman - Sakset kurkulla pyöri Frogsin huumoritykitykseen verrattuna harmillisen paljon tyhjäkäynnillä. Siinä oli kyllä kerrassaan riemastuttavia kuolintapoja, mutta enemmän siitä olisi saanut irti illan keskimmäisenä elokuvana.
29. Alexandre Bustillo & Julien Maury: Inside (2007)
Uskottavuus ja kauhuelokuvat ovat vaikea yhtälö. Jo oletuksena mikä tahansa spekulatiivisen fiktion (fantasia, kauhu, science fiction) piirissä toimiva taideteos on epäuskottava. Jokin niissä on aina mahdotonta, eikä niistä voi nauttia ellei tee tekijän kanssa ääneen sanomatonta sopimusta siitä että joissakin asioissa nyt ei vain ole arkitodellisuudessa järkeä, mutta teoksen todellisuudessa kyllä. Sinänsä tämä ei ole kovin usein ongelma, ainakaan minulle, koska tässäkin kuussa katsoin 29 genre-elokuvaa ennen kuin uskottavuus alkoi tökkiä. Ja kuukauteen sentään sisältyi mm. intergalaktisia hampurilaisketjuja, kirottuja sarveiskalvoja, tappajanaavaa ja zombilemmikkejä.
Suunnilleen samaan henkiseen genreen Martyrsin (ks. osa 1) kanssa kuuluva Inside (À l'intérieur, 2007) ei tietenkään sisällä yhtä korkealentoisia konsepteja, mutta siitä uskottavuudessa nyt ei olekaan kyse. Teoksessa voi esittää vaikka kuinka naurettavan absurdeja juttuja, jos se sopii siihen sopimukseen joka syntyy kun katsoja tunnistaa mm. genren määrittelevän visuaalisen tyylin ja kerronnan rakenteen, jotka luovat elokuvan oman maailman. Insiden kohdalla näin ei käynyt: elokuva tuntui itse rakentavan todellisuutensa sellaiseksi, että se kaatui omaan sisäiseen ristiriitaisuuteensa.
Kenties tässäkin oli kyse siitä että "katsoin väärää genreä". Kehittelin tätä selittämään teorian, että nykyään myös halvat b-elokuvat saadaan näyttämään visuaalisesti ammattitaitoisilta ja tyylikkäiltä, niin että niitä alkaa helposti katsoa vakavana taiteena. Erityisesti ranskalaiset ovat hyviä tässä - tai vaikka A Serbian Film (2010). Tällaisten elokuvien korkeat tuotantoarvot ja tosikkomainen kerrontatapa antavat ymmärtää että kyse on jostain syvällisestä art housesta, mutta oikeasti elokuvan ytimessä on vain itsetarkoituksellinen shokeeraaminen. Joskus ne väärät genreodotukset toisaalta johtavat vaikuttaviin katselukokokemuksiin, mutta eivät tällä kertaa.
Insidea katsoessa minun henkilökohtainen suspension of disbelief epäonnistui täydellisesti. Elokuvan hahmojen toiminta ei tuntunut olevan mitenkään järkevää elokuvan omassa maailmassa (todellisessa maailmassa ei siis tarvitsekaan olla). Päähenkilö tuntui olevan kuuromykkä, koska hän ei kertaakaan huuda apua, eikä myöskään tunnu kuulevan mitään mitä hänen omassa kodissaan tapahtuu. Myös poliisit ovat epäuskottavia tunareita, joskin poliisien tehtävä kauhuelokuvissa on nimenomaan tunarointi. Kuuluu asiaan. Olen laittanut myös merkille että kauhuelokuvissa ihmisillä on myös hämmentävän hyvät unenlahjat. Sekin kuuluu asiaan, mutta mietin silti aina mihin kaikkiin kolahduksiin itse heräisin koska en nuku kovin raskaasti. Toisin sanoen, takerruin elokuvassa täysiin epäolennaisuuksiin, jotka kuitenkin pilasivat kokemuksen.
Eikö äiti kieltänyt leikkimästä saksilla?
30. Tommy Wirkola: Dead Snow (2009)
Onkohan tää Norjan Iron Sky? Molemmat ovat kansainvälistä tunnustusta saanutta natsieksploitaatiota ja molemmista ovat selvästi vastuussa paatuneet leffanörtit jotka haluavat osoittaa että piskuisessakin elokuvamaassa osataan tehdä oikeaoppisia genre-elokuvia. Valitettavasti tulos on sitten liiankin kliseistä genrekaavojen toistamista.
Omaleimaisuutta tässä haetaan yhdistelemällä kahta yleensä erillään pidettyä kauhuelokuvan genreä eli "kiimaiset teinit mökillä" -kauhua ja zombielokuvaa. Tulos ei silti ole enemmän kuin osiensa summa, vaan pikemminkin vähemmän. Perinteisestä zombikaanonista irtaudutaan siinä että elävät kuolleet ovat tavanomaista järjestäytyneempiä, nopeampia ja ketterämpiä; natseilla junat kulkivat ajallaan ja kuolleetkin juoksivat muodostelmassa. Myös elokuvan huumori on roisimpaa kuin esimerkiksi amerikkalaisessa mainstream-kauhussa, mutta se ei mitään auta koska elokuvassa ei ole yrityksestä huolimatta juuri mitään hauskaa.
Onneksi elokuva sentään loppua kohden alkaa muistuttaa etäisesti viihdyttävää katselukokemusta, kun viimein vaihdetaan kunnolla gore-vaihteelle. Elokuvassa on ihan hupaisia ja kekseliäitä verenvuodatus- ja suolenlennätystapoja, jotka luultavasti ovatkin elokuvan ainoat syyt olla olemassa. Insiden tapaan tästäkin tulee sellainen fiilis että koko illan elokuva on tehty ainoastaan siksi että saadaan tekosyy näyttää hauskoja erikoisefektejä. Insideen löytyy hassu yhtymäkohta siinäkin, että molemmissa elokuvissa käytetään jeesusteippiä epäilyttävän samanlaisella tavalla.
Aidon postmodernina kauhuelokuvana Dead Snow toki alleviivaa omia vaikutteitaan sisällyttämällä elokuvan hahmokaartiin leffafanaatikon sekä viittamalla gore-kohtauksissakin esikuviinsa. Valitettavasti tässä tuota viittaamista ei kuitenkaan käytetä kauhuelokuvan dekonstruktioon (vrt. Cabin in the Woods, Funny Games, Anguish) vaan pelkästään siihen että tunnustetaan että niitä genren rakenteita nyt noudatetaan tässä elokuvassa orjallisesti.
31. David Cronenberg: Shivers (1975)
Sorruin nyt sitten loppua kohden yhä pahenevaan analysointiin - ehkä aloin kärsiä vieroitusoireista. Tämän projektin punaiseksi langaksi näytti minulle muodostuvan kauhuelokuvagenren rakenteen pohtiminen ja siksi olikin luontevaa valita kuukauden 31. ja viimeiseksi kauhuelokuvaksi David Cronenbergin ensimmäinen täyspitkä elokuva. Shivers on nimittäin hieno esimerkki siitä miten genret toimivat katselukokemuksen määrittäjinä.
En osannut katsoa Shiversiä ensimmäisella kerralla eksploitaatiokauhuna. Suhtauduin siihen kuin Cronenberg-fani joka rakastaa ohjaajan myöhempiä vakavampia teoksia. Koska genreodotukseni olivat "väärät", Shivers oli itse asiassa melko ahdistavaa ja häiritsevää katsottavaa. Luultavasti odotukseni olisivat olleet realistisemmat jos elokuva kulkisi myös Euroopassa nimellä They Came From Within.
Oletin siis näkeväni ohjaajan psykoseksuaaliselle kultakaudelle tyypillisen Cronenberg-elokuvan ja sellaisena Shiversin alkupuolisko toimikin. Sitten siinä alkoi kuitenkin olla enenevässä määrin vaikutteita 1970-luvun aikalaiseksploitaatiosta enkä oikein tiennyt miten asennoitua siihen. En ollut ennakoinut elokuvaa asettumalla siihen "no niin, nyt katson eksploitaatiota!" -mielentilaan, jossa nyt pystyy katsomaan melkein mitä kauheuksia hyvänsä.
Elokuvan alkupuoliskoa pidin upeana osoituksena Cronenbergin nerokkuudesta. Hyvin halvalla ja erikoisefektejä maltillisen tyylikkäästi käyttämällä luotiin todella ahdistava ja painostava tunnelma. Siinä vaiheessa kun elokuva alkoi muistuttaa muunnelmaa zombigenren apokalyptisesta tyylistä, olin hetken ihan kauhuissani koska katsoin sitä vielä (kieroutuneena) draamana, kunnes homma alkoi mennä niin yli että aivoni siirtyivät eksploitaatiomoodiin.
Katsoin nyt elokuvan laskujeni mukaan kolmannen kerran ja katselukokemus onkin nykyään hyvin erilainen kuin ensimmäisellä kerralla. En enää järkyty tai kauhistu vaan lähinnä ihailen sitä kuinka valmis Cronenbergin psykoseksuaalinen "body horror" -konsepti oli jo hänen esikoisessaan, vaikka se onkin siinä vielä b-elokuvan muodossa eikä ole kasvanut ns. aikuiseen elokuvamuotoon. Shivers on silti edelleen yksi kanadalaisauteurin parhaista, vaikka siinä onkin paljon aloittelevan elokuvantekijän ja pienen budjetin mukanaan tuomaa kömpelyyttä.
Kenties Shivers toimii niin hyvin nimenomaan koska se on hieman muotopuoli; siitä on vaikea ottaa selkoa. Kuten juttusarjan alussa (osa 1) totesin, selvää genremääritystä välttelevät elokuvat ovat yleensä niitä karmivimpia. Tiukasti genre-elokuviksi laskettavat pätkät ovat tarkkojen tyyliraamiensa vuoksi turvallisen ennalta-arvattavia.
Tästä on siis loppujen lopuksi kyse siinä miksi en pidä kauhuelokuvista: minulle kauhuntunteet tulevat ennakoimattomuudesta. Kategorisesti kauhuelokuva ei siis voi aiheuttaa sellaisia tunteita. Niitä ns. turvallisia kauhunkokemuksia koen vain jos genren rajat eivät ole tuomassa liikaa sitä turvaa. Vaikka esimerkiksi Funny Gamesin tapaan elokuvataiteen rakenteita rikkovat teokset aiheuttavatkin minussa pahimmillaan/parhaimmillaan voimakkaita tunteita, osaan sentään erottaa ne todellisuudesta, mikä on ihan riittävän turvallista minulle.
Tämä muotopuolisuus avaa myös Shiversin helpommin vakavalle tulkinnalle kuin tavalliset eksploitaatioelokuvat, vaikka onhan niissäkin hienoja allegorioita (suosikkini on Cannibal Holocaustin pistävä ja ajaton mediakritiikki). Shiversiä voisi halutessaan pitää hyvinkin naisvihaisena tai seksivastaisena teoksena. Elokuvan loinen voisi myös olla vertauskuva synnille: se menee ihmiseen, tarttuu syntisestä toiseen syntiseen, jne.
Itse tulkitsen Shiversin kuitenkin nimenomaan kriittiseksi tutkielmaksi nais- ja seksivihasta, sekä tietysti pohdinnaksi siitä miten yhteiskunta romahtaisi jos libido ottaisi ihmiset täysin valtaansa. Cronenbergin kyky käsitellä ruumiillisuutta ja seksuaalisuutta syvällisesti ja monitahoisesti on ollut vahvasti läsnä siis jo hänen ensimmäisessä täyspitkässään sekä tietysti myös hänen varhaisemmissa mykkälyhäreissään Stereo (1969) ja Crimes of the Future (1970).
Mielenkiintoinen yksityiskohta elokuvassa oli epäilyttävän paljon Salòn (1975) koirantalutuskohtausta muistuttava lyhyt hetki. Hämmentävää asiasta tekee vielä se, että Shivers sai ensi-iltansa kuukausi ennen Salòa. Onko tämä puhdasta sattumaa vai onko jompi kumpi oikeasti ottanut toisesta mallia? Elokuvat ovat kuitenkin hengeltään hyvin erilaisia: Shiversissä päämäärään päästiin seksuaalisen anarkian eikä seksuaalisen fasismin kautta.
Salò (ensi-ilta 22.11.1975) vs. Shivers (ensi-ilta lokakuussa 1975)
Seuraavaksi pääsette lukemaan Pilotti Mustosen raportin hänen elokuvakuukaudestaan!