Epäsymmetrinen eturauhanen
Peter von Schnabel, 16. syyskuuta 2012
Paatuneena Cronenberg-fanipoikana olen kauhulla odottanut kanadalaisauteurin tuoreimpia elokuvia. A Dangerous Method (2011) oli miehen mitäänsanomattomin elokuva pitkään aikaan, mikä nyt olikin täysin arvattavissa koska biopic saattaa olla elokuvan lajityypeistä se kaikkein vaikein. Sitten kuulin että seuraavan Cronenbergin pääosassa on auringossa kimmeltävä vampyyri ja meinasin parahtaa epätoivosta. Onneksi Cosmopolis (2012) on kuitenkin selvästi edeltäjäänsä parempi ja Robert Pattinsonkin ihan oikea näyttelijä, ennakkoluuloista huolimatta.
Yksi elokuvan silmiinpistävimmistä piirteistä itse asiassa onkin se kuinka osuva Pattinson on roolissaan, mutta se johtunee enemmän roolin vaatimasta alinäyttelemisestä kuin hänen lahjoistaan. Elokuvan alussa Pattinsonin hahmo, nuori miljardööri Eric Packer, on kuin muovinen mannekiini, jonka ihomeikki näyttää CGI:ltä. Mutta yhtä kliininen ja epärealistinen on elokuvan visuaalinen asu muutenkin. Elokuvan pääasiallinen miljöö, Packerin limusiini, on kiiltävä ja nykyaikainen, täynnä kosketusnäyttöjä. Äänieristetty auto liukuu kaupungin läpi luonnottoman hiljaisesti ja sulavasti samalla kun Packer keskustelee tai panee milloin minkäkin sivuhahmon kanssa. Väki vaihtuukin autossa sellaista tahtia että tuloksena on henkilöiden, dialogin ja kohtausten täydellinen sirpaleisuus ja kerronnan töksähtelevyys.
Tämä kaikki on kuitenkin tahallista ja korreloi elokuvan sisällön kanssa. Limusiini on tarkoituksella irrallaan koko maailmasta. Se liukuu kuin virtuaalisen maailman läpi ja ikkunat ovat uutismonitoreita - niiden takana tapahtuvia asioita ei voi mitenkään erottaa tv:ssä tapahtuvasta murhasta tai Packerin käsinojissa juoksevista pörssikursseista. Mielenosoituksen keskelle joutunut auto vähän keikkuu kun ympärillä maailma kuohuu mutta pohjimmiltaan Packer on oikean maailman ulkopuolella, limusiini on kapseli joka eristää hänet todellisuudesta. Kun mielenosoittaja sytyttää itsensä tuleen, Packerin "teoreettinen neuvonantaja" Vija Kinsky (Samantha Morton) toteaa vain "kuinka epäoriginaalia", ikään kuin elämä olisi vain performanssia eikä totta. Jos tällä teoksella jotain yhteiskunnallista sanomaa on, niin se on luultavasti se kuinka todellisuudesta vieraantuneita maailman rikkaimmat ihmiset ja reaalitaloudesta irtautunut finanssikapitalismi ovat.
Elokuvan edetessä Packer ja kaikki hänen ympärillään muuttuu kuitenkin koko ajan enemmän inhimilliseksi - ei tosin välttämättä hyvässä mielessä. Ihohuokoset ja parransänki alkavat näkyä ja päivittäisen terveystarkastuksensa yhteydessä päähenkilö saa kuulla että hänen eturauhasensa on epäsymmetrinen. Sisäelimiensäkin suhteen perfektionistinen Packer luonnollisesti huolestuu tästä harmittomasta löydöksestä. Samalla myös elokuvan miljöö muuttuu vähemmän kliiniseksi: aktivistit sottaavat limusiinin ja lopulta Packer hylkää kokonaan kyseisen ajoneuvon, jalkautuen "kuolevaisten" pariin.
Elokuvan dialogi on paikoin melko ärsyttävää, mutta se toimii myös sopivan vieraannuttavasti: hahmot puhuvatkin kuin eivät olisi oikeasti läsnä. Lähestulkoon jokainen leffan pronomini on "this", mikä alkaa ennen pitkää ärsyttää. Osuvinta dialogi on Packerin ja hänen vaimonsa (Sarah Gadon) keskusteluissa, jotka ovat kuin suoraan Amerikan Psykosta (2000). Pariskunta hädintuskin tuntee toisiaan (esimerkki vaimon repliikeistä: "En tiennytkään että sinulla on siniset silmät") eikä heillä ole mitään kosketusta toisiinsa tai omaan sisimpäänsä.
- SPOILERIVAROITUS -
Packerilla ei tunnu olevan emotionaalisia siteitä keneenkään, paitsi parturiinsa (George Touliatos). Koko elokuvan juoni perustuu Packerin absurdille pakkomielteelle päästä parturiin kaupungin toiselle puolelle päivänä jolloin liikenne on jumissa ja hänen henkensä uhattuna. Packerin hiukset ovat luonnollisestikin täysin siloitellut eikä mitään selvää syytä parturikäynnille ole nähtävissä. Se syy kuitenkin selviää elokuvan loppupuolella: parturi onkin perhetuttu ja ilmeisesti vanhempansa menettäneen miljardöörin läheisin ihminen. Mutta häneenkin kohdistuvan kiintymyksen Packer osaa ilmaista vain tulemalla asiakkaaksi, tukanleikkuun verukkeella.
Toinen, vieläkin suurempi inhimillisyyden ja tunteiden osoitus tulee yllättäen kun hän kuulee suosikkiräppärinsä Brutha Fezin (K'Naan) kuolemasta, itkee ja halaa toista ihmistä ainoan kerran elokuvassa. Ehkä kohtauksen tarkoitus on kertoa että Packer suree ensisijaisesti sitä ettei hän kuullut tuosta kuolemasta heti - pörssikursseilla pelaavan kontrollifriikin on luonnollisesti tiedettävä kaikki kaikesta koko ajan. Tai sitten se kertoo siitä, että Packer osaa tuntea vain välineellisesti, populaarikulttuurin kautta. Tunnesiteitä ei ole toisiin ihmisiin, ainoastaan median välittämiin yli-inhimillisiin idoleihin. Packerilta jopa pyydetään anteeksi ettei Fez kuollut esimerkiksi ampumavälikohtauksessa, joka olisi ollut kyllin messiaaninen kuolema täyttääkseen kuluttajien elämykselliset tarpeet.
Tässäkään ei kyllä jää ollenkaan epäselväksi mihin yhteiskuntaluokkaan Packer kuuluu: Fezin musiikki on mukana hänen arjessaan soimalla koko ajan hänen toisessa hississään. Toisessa soi Erik Satie joten Packer voi fiiliksensä mukaan valita kummalla yksityisistä hisseistään menee kotiin. Tai ehkä Packerin yllättävä tunnepurkaus on vain yksi monista elokuvan absurdeista kohtauksista jotka tuovat teokseen runsaasti surrealistisen mustan komedian tuntua.
- SPOILERI LOPPUU -
Päällimmäiseksi tunteeksi elokuvasta ehkä jääkin, että se on varsin huvittava. Ennakko-odotusteni vastaisesti se ei ehkä olekaan draama tai trilleri vaan musta komedia. Mitään kovin syvällistä yhteiskuntakritiikkiä tai henkilökuvausta en siitä ainakaan löytänyt. Elokuva ei siis toimi perinteisenä narratiivisena kertomuksena, mutta ei myöskään täysin art house -elokuvana jonka keskeisenä tehtävänä on kertoa jotain syvällistä ihmisyydestä ja maailmasta.
Sitä punaista lankaa on vaikea löytää koska suuri osa kohtauksista tuntuu irralliselta - varsinkin ensimmäinen näytös on kuin sarja toisiinsa vain etäisesti liittyviä keskusteluja. En myöskään ymmärtänyt mitä pitkin elokuvaa esille nousevat rotat oikeastaan symboloivat. Loppujen lopuksi en siis oikein tiedä mitä mieltä olla tästä elokuvasta, mutta se ei välttämättä ole huono asia. Ainakaan minua ei aliarvioitu katsojana, toisin kuin A Dangerous Method tuntui tekevän.