Videopelielokuvien lyhyt historia IV: Dokumentit
Vesa "Pilotti" Mustonen, 9. syyskuuta 2012
Kun nyt videopeleistä ja elokuvista puhutaan, ajattelin ottaa lopuksi puheeksi muutaman oivallisen elokuvan jotka eivät perustu peleihin, vaan ihmisiin niiden takana ja edessä. Vuonna 2007 ilmestynyt dokumenttielokuva The King of Kong kertoo pakonomaisista pelaajista, kun taas vastikään ilmestynyt Indie Game: The Movie kertoo pelien pakonomaisista tekijöistä. Molemmat elokuvat ovat niin hyviä, että ne on tässä pakko mainita. Olkaa siis hyvät.
The King of Kong (2007)
The King of Kong on dokumenttielokuva kahdesta miehestä, Billy Mitchellistä ja Steve Wiebestä, joilla on sama tavoite: saada itselleen maailman parhaan Donkey Kong -pelaajan titteli. Tai oikeammin: vuonna 1982 Mitchell lunasti itsellen tuon himoitun tittelin, eikä ennen Wiebeä kukaan ollut päässyt lähellekään hänen ennätystään. Kuitenkin vuonna 2003 ennalta täysin tuntematon Wiebe lähetti virallista Donkey Kongin (ja monen muun klassisen kolikkopelin ja flipperin) pistetilastoa ylläpitävälle ja valvovalle Twin Galaxiesille oman piste-ennätyksensä, joka päihitti Mitchellin ennätyksen lähes 200 000 pisteellä ja oli ensimmäinen julkisuuteen tullut miljoona pistettä ylittänyt suoritus. Tästä alkaakin melkoinen mylläkkä kilpapelaajapiireissä, sillä tyhjästä putkahtaneen Wieben suorituksen hyväksyminen on mahdotonta täysin Mitchellin lumoissa elävälle skenelle. Seuraavien vuosien aikana Wiebeltä toistuvasti viedään hänen ansaitsemansa titteli, välillä jopa aivan läpinäkyvästi kusettamalla.
Dokumentin kertoma tarina on erittäin mielenkiintoinen, mikäli on vähääkään videopelien historiasta kiinnostunut, mutta se mikä tekee King of Kongista todella näkemisen arvoisen, ovat sen henkilöt. Mitchell on videopelijumaluutensa lisäksi, omien sanojensa mukaisesti, "bbq-kastikekuningas", joka valmistaa ja markkinoi erilaisia maankuuluja tulisia maustekastikkeita. Wiebe taas ei ole ainoastaan lahjakas rumpali (joka mm. soitti yhdessä Seattlen ensimmäisistä grunge-yhtyeistä!), vaan myös loistava baseball-pelaaja, jonka ura katkesi loukkaantumiseen ennen tärkeää peliä. Myös sivuhenkilöt ovat erinomaisen herkullisia, kuten elämänsä videopelituomaroinnille omistanut Twin Galaxiesin johtohahmo ja ensimmäisestä kill screenistään unelmoiva "Donkey Kong -ekspertti".
Elokuva maalaa Mitchellistä ja tätä palvovasta ammattipelaajajoukosta todella epämiellyttävän kuvan. Kukaan ei suostu uskomaan Wieben tuloksen rehellisyyteen, ja yhdessä elokuvan lystikkäimmistä kohtauksista kuvaillaan kuinka Mitchellin kätyrit salaa tunkeutuivat Wieben autotalliin ja purkivat tämän Donkey Kong -kabinetin etsiäkseen siitä merkkejä vilpistä. King of Kong onkin ajoittain suorastaan hulvattoman hauska, ajoittain taas käsittämättömän masentava. Kun Wiebeltä on toiseen kertaan kusetettu hänen ansaitsemansa arvonimi, kuvaa kamera hetken aikaa miestä istumassa pelikabinettien keskellä kyynelet silmissään. Täytyy rehellisesti sanoa, että itsellekin meinasi itku tulla. King of Kong onkin elokuvallisesti aivan nerokkaasti rakennettu. Elokuva kasvaa vähitellen kahden miehen välisestä kilvoittelusta yhden miehen taisteluksi kokonaista imperiumia vastaan. Matkan varrelle mahtuu pahiksia, kieroilua, jännitteitä ja, onneksi, tyydyttävä loppuratkaisu.
Lienee jotenkin koko genreä kuvaavaa, että kaikkien aikojen paras pelielokuva ei varsinaisesti edes kerro pelistä, mutta on silti aiheelleen kaikkein uskollisin. Wiebe on titteliä tavoitellessaan niin lähellä prinsessaa epätoivoisesti pelastavaa Jumpmania kuin vain normaalin maailman rajoissa toimiva ihminen olla voi. Toivon miehelle kaikkea hyvää matkallaan kohti henkilökohtaista kill screeniään.
Aiheuskollisuus: 5/5
Elokuva: 5/5
Indie Game: The Movie (2012)
King of Kongissa mielipuolet pelasivat pelejä, Indie Game: The Moviessa he tekevät niitä. Indie Game on elokuva kolmen pelin, Braidin, Fezin ja Super Meat Boyn, tekijöistä, joskin Braidin takaa löytyvä Jonathan Blow on mukana lähinnä antamassa taustaa Fez- ja SMB-tiimien via dolorosalle kohti indie-suuruutta. Tiimeistä puhuminen on tietysti hieman liioiteltua, sillä siinä missä Super Meat Boyn takaa löytyy kaksi ihmistä, Edmund McMillen ja Tommy Refenes, henkilöityy Fez täysin yhteen mieheen, Phil Fishiin.
Mielenkiintoisesti kaikkia näitä ihmisiä yhdistää se, että he ovat täysiä hermoraunioita. Elokuvan ilmestyessä vielä tekeillä ollutta, sittemmin jo julkaistua, Feziä työstettiin yhteensä noin viisi vuotta ja fanien jatkuvat vaatimukset ja vihaiset viestit ajavat Fishin julistamaan "jos Fez ei ikinä valmistu, tapan itseni", eikä mies selvästikään vitsaile edes puoliksi. Refenes taas avautuu lähes kyyneleitä silmissään kuinka on uhrannut koko sosiaalisen elämänsä, jotta voisi saattaa Super Meat Boyn valmiiksi. Braid on jo pitkään ollut eilisen uutisia, mutta Blow on mukana kertomassa turhautumisestaan siihen, kuinka kukaan ei ymmärtänyt hänen peliään, vaikka hän vuodatti siihen sielunsa ja haavansa.
Kuten arvata saattaa, Indie Gamekaan ei varsinaisesti kerro peleistä joita ollaan tekemässä, vaan niiden tekijöistä. Elokuvassa ei pahemmin puhuta ohjelmointitekniikoista tai pikseligrafiikan piirtämisestä, vaan keskitytään tekijöihin ja heidän motiiveihinsa. Juuri tämän takia Indie Game tuntuukin niin virkistävältä. Tällä kertaa pelejä ei esitetä hölmössä tai lapsellisessa valossa, vaan niihin suhtaudutaan kuin muihinkin taiteenlajeihin ja kysymykselle siitä ovatko pelit sitten taidetta vai eivät, ei uhrata elokuvassa hetkeäkään. Sitä kaivattua taiteellista integriteettiä näiltä pelintekijöiltä ainakin löytyy. Jokainen heistä on valmis laittamaan itsensä täysin peliin, jopa kuolemaan pelinsä vuoksi, välittämättä siitä mitä muut tulevat heidän pelistään ajattelemaan. Tai oikeammin heistä jokainen toivoo, että suuri yleisö suhtautuisi heidän peleihinsä samalla intohimolla kuin he itse, mutta tämän vuoksi ei olla valmiita uhraamaan senttiäkän omasta visiosta.
Indie Game on tietysti erinomainen dokumentti kaikille, jotka ovat vähääkään kiinnostuneita videopelien tekemisestä. Se on myös inspiroiva elokuva, sillä se näyttää kuinka vain muutama ihminen pystyy edelleen tekemään pelin joka ei pelkästään ole juuri heidän näköisensä, vaan tuottaa heille myös taloudellista menestystä. Mutta ehkä ennen kaikkea, se on hyvä elokuva niille, jotka eivät ymmärrä että videopelien ei tarvitse olla vain lapsellista voimafantasiaa, vaan ne voivat olla myös puhuttelevia, pohdiskelevia ja koskettavia. Että pelitkin voivat olla taidetta. Elokuvan ehkä parhaassa kohtauksessa Blow avautuu siitä miten kukaan ei ymmärrä hänen peliään, ja hänen lauseidensa väliin leikataan klippejä räppäri Soulja Boyn tekemästä arvostelusta jossa hän mesoaa kuinka "tässä pelissä ei edes ole pisteitä vaan ainoa tarkoitus on hyppiä juttujen päälle". Ehkä herra Boyn pitäisi myös katsoa tämä elokuva.
Aiheuskollisuus: 5/5
Elokuva: 5/5
Muutama jälkisana
Vaikka videopelielokuvia onkin verrattaen vähän, on tässä juttusarjassa silti arvosteltu niistä vain pieni osa. Tämä on mielestäni kuitenkin jo melkoisen kattava katsaus, sillä suurin osa koko genrestä on ns. "samaa paskaa" eri peleistä vedetyillä hahmoilla. Yritin koota tähän järkevimpiä pelielokuvia joita keksin, ja nekin ovat lähes poikkeuksetta täyttä sontaa. Oikeassa seurassa (rumat nörtit) ja oikeassa mielentilassa (olut auttanee) monista tässä esitellyistä elokuvista tulee kuitenkin varsin suositeltavaa illanvietettä.
Videopelielokuvien lyhyt historia: Aiemmat osat
Osa I: Johdanto
Osa II: Esiaika ja moderni aika (1993-2005)
Osa III: Postmoderni aika (2006-)