Kun Don Rosa istutti idean Christopher Nolanin päähän
Peter von Schnabel, 19. kesäkuuta 2012
Inception (2010) on hieno esimerkki kahdesta ilmiöstä joiden olen todennut pätevän elokuviin: 1. Elokuvahistorian klassikot tunnistaa siitä että niiden keskeiset juonikuviot ja avainkohtaukset voi tuntea täydellisesti vaikkei olisi edes koskaan nähnyt kyseisiä teoksia - jos vain on altistunut populaarikulttuurille tarpeeksi kokonaisvaltaisesti. Ne ovat niin usein parodioituja ja lainattuja teoksia, että ne voi osin oppia tuntemaan myös elokuvaan viittaavien teosten kautta. 2. Ennakko-oletukset määrittävät katselukokemuksen yleensä jo ennen elokuvan näkemistä.
Näin Inceptionia parodioivat South Parkin ja Pasilan jaksot jo paljon ennen itse elokuvan katsomista ja tuntui, että elokuvallinen sivistykseni on jo ihan riittävä tämän leffan osalta (ilmiö 1). Sama tarina löytyy myös Don Rosan Aku Ankka -kertomuksesta Unelmoiden läpi elämän (2002) (suomennettuna ainakin Roope Ankan elämä ja teot 2 -albumissa), minkä ironia on kaiketi siinä että elokuva jonka perusidea on jonkin ajatuksen istuttaminen toisen ihmisen mieleen unimaailmassa, on saattanut saanut ideansa ihan samalla tavalla.
Sinänsähän siinä ei ole mitään vikaa, koska suurin osa taiteesta luultavasti syntyy juuri siten että taiteilijat ottavat tiedostamattaan vaikutteita alitajuntaansa ja saavat ideoita joita pitävät ominaan. Minusta ideoita ei voi kuitenkaan omistaa, ihmiskunta on kollektiivisesti luova laji, ei yksilöiden nerouteen perustuva joukko irrallisia ihmisiä. Don Rosakaan ei oikeasti keksinyt ideaa itse vaan sai sen ranskalaiselta faniltaan, joka puolestaan oli selvästi ottanut vahvoja vaikutteita omasta kulttuurisesta perimästään - etunenässä vuoden 2000 The Cell -elokuvassa, joka sivumennen mainittuna onnistui alitajuisen visualisoinnissa paljon Inceptionia paremmin.
Inceptionin käsikirjoittaja-tuottaja Christopher Nolan on myös sanonut että ensimmäinen käsikirjoitusversio oli valmis kätevästi jo 2001, mutta uskokoon kuka haluaa. Tosin kyllä se elokuvan nimenkin antanut ydinidea eli ajatusten istuttaminen ihmisten mieliin unissa on asia johon itse en ole missään fiktiossa aiemmin törmännyt. Totta on myös, että Nolan haaveili tällaisen elokuvan tekemisestä jo Mementon (2000) jälkeen mutta päätti lykätä projektia sen verran että saisi tarpeeksi budjettia visioidensa toteuttamiseen. Olisin toivonut että sitä budjettia ei olisi tullut, koska Memento on Nolanin paras elokuva koska se ei yritä kikkailla turhia. Olin päättänyt jo etukäteen että Inceptionin idea, ison budjetin unimaailman visualisointi, on hölmö. Joten hölmönä elokuvana minä sitä sitten pidinkin (ilmiö 2).
Elokuvan premissin virhe on juuri siinä, että Nolan kuvaa unta ja alitajuntaa loogisesti ja kirjaimellisesti. Unet eivät kuitenkaan ole sellaisia. Inceptionissa kaikki unien sisältö, niin visuaalisesti kuin narratiivisestikin, palvelee vain elokuvan yksinkertaista juonikuviota. Tarinan pääideana on siis se, että joukko "univakoojia" saa tehtäväkseen tunkeutua teollisuusperijän päähän ja istuttaa sinne ajatus isänsä imperiumin hajottamisesta. Vakavampana sivujuonteena on päähenkilö Dominic Cobbin (Leonardo DiCaprio) syyllisyydentunto hänen vaimonsa Malin (Marion Cotillard) kuolemasta. Valitettavasti Nolan keskittyy mahdollisimman nokkelaan uni- ja aikatasoilla kikkailuun ja efektivyörytykseen eikä esimerkiksi itseäni enemmän kiinnostaneeseen pohdintaan ideoiden synnystä ja ihmisen persoonallisuudesta, jotka jäävät nyt varsin pinnallisiksi.
Aloin oikeastaan menettää uskoani Nolanin elokuviin The Prestigen (2006) myötä. Sitä katsoessa tuli niin voimakkaasti sellainen tunne että ohjaaja-käsikirjoittajan ainoa motivaatio tehdä elokuvia on luoda mahdollisimman ovelia juonikuvioita. Aivan samaan tapaan Inception tuntuu olevan olemassa ainoastaan siksi, että Nolan haluaa kiusoitella katsojaa rikkomalla elokuvakerronnan rakenteita. Tällä kertaa jopa niin huonosti, että elokuva on varsin ennalta-arvattava, mitä ei esimerkiksi Prestigestä voinut sanoa. Nolanin kerronta on kaiketi muodostunut sen verran kaavamaiseksi, että hänen katsojalle varaamat "yllätykset" ovat muuttuneet ennalta-arvattaviksi kliseiksi.
David Lynch kuvaa mielestäni ihmisten unia paljon Inceptionia paremmin. Tämä johtuu nimenomaan siitä, että Lynchin elokuvat eivät ole loogisia ja rationaalisia. Nolanin käsitys unien "epäloogisuudesta" on sitä että fysiikan lait eivät päde, niissä on eschermäisiä paradoksaalisia portaita ja ihmiset voivat joskus näyttää toisilta ihmisiltä. Saattaa tietysti olla, että itselläni on poikkeuksellisen korkealentoisia unia, mutta Inception ei mitenkään vastaa omaa käsitystäni unimaailmasta. Nolan on kuin elokuvan hahmo Arthur (Joseph Gordon-Levitt), joka on teknisesti taitava mutta liian mielikuvitukseton tehdäkseen unissa kaikkea mitä heidän vakoojaryhmänsä toiminta vaatii. Jonkin sortin epäonnistunut selitys tälle on se, että toisen ihmisen uniin ei saa tuoda liian epärealistisia elementtejä, koska sitten ihmisen alitajunta huomaa että siellä on tunkeutuja ja unimaailma alkaa hajota.
Lynchin elokuvat eivät alleviivaa unenomaisuutta sanomalla katsojalle "katsot unta". Mindfuck-elementin Inceptioniin tuo tietysti nokkela "vai katsotko?" -kysymys joka silloin tällöin nostetaan esille. Välillä eksytäänkin Matrix-tyyppisen lukiofilosofian tasolle ja mietitään mikä on todellista ja mikä ei. Lynchin elokuvat eivät tällaista tee, koska niissä ei ole mitään elokuva-unen ulkopuolista tasoa jolta voisi sellaisen kommentin tehdä. Hänen elokuvansa eivät ole itsestäänselvästi elokuvia unista, vaan elokuvia jotka noudattavat unien "logiikkaa". Lynchin ei tarvitse turvautua tietokonegrafiikkoihin joilla loihtia mahdottomia asioita näkyviin, koska hänen visionsa ovat uskottavia nimenomaan järjettömyytensä takia.
Unille, kuten Lynchin elokuvillekaan, ei voi keksiä sellaista loogista ja yksinkertaista selitystä kuten Inceptionille. Luulen että Lynchin kyky kuvata "suodattamatonta" alitajuntaa tulee siitä että hän harrastaa transedentaalista meditaatiota. Nolan lähestyy unia kuin länsimainen kylmän analyyttinen tiedemies, Lynch kuin itämainen filosofi - jos tällainen kauhea stereotyyppinen jako sallitaan. Lynch on puhunut mm. ideoiden kalastamisesta: veden (eli mielen) pinnalta saa pieniä kaloja, tavallisia ideoita; syvältä saa isoja kaloja, erikoisempia ideoita. Niitä joita hänen elokuvansa ovat täynnä. Nolan sen sijaan ei mene pintaa syvemmälle.
Lynch hylkää suosiolla jo ideoinnissaan logiikan ja kaiken puhki selittämisen ja siksi hänen elokuvansa ovat niin totuudenmukaisia ihmisen alitajunnalle ja unimaailmalle. Nolanin virheoletus on, että unia kuvataan realistisesti jos vain CGI-efekteillä näytetään kirjaimellisesti kaikki se epätodellinen mistä uneksimme - eikä siis ymmärrä että unien mahdottomuuden todellisuus tulee jostain ihan muualta. Se tulee siitä että unissa ei ole järkeä - järki on tietoisen minän työkalu jolla on vain rajoitettua käyttöä alitajuisten asioiden käsittelyssä. Inceptionissa kaikki on järkevää ja tarkoituksenmukaista tietoisen minän näkökulmasta.
Hieman yllättäen sekä Nolan että Lynch ovat käyttäneet unenomaisimpia elokuviaan juuri syyllisyydentunnon käsittelemiseen. Lost Highway (1997) ja Mulholland Drive (2001) ovat tästä malliesimerkkejä, joista varsinkin jälkimmäisessä on kohtuullisen helppoa rajata unen ja valveen rajat useamman katselukerran jälkeen. Toisaalta Lost Highwayn Fred (Bill Pullman) tekee samanlaista muistoihin takertumista kuin Cobb Inceptionissa:
I like to remember things ... How I remembered them. Not necessarily the way they happened.
Syyllisyys ei tosin ole Inceptionin ydinidea, koska se ei ole draamaelokuva. Se on teknisesti loistavasti toteutettu ja oivallisesti rytmitetty toimintaelokuva, jossa päähenkilön kasvu ihmisenä on tekosyy toiminnalle. Kyseessä ei siis ole mikään kelvoton elokuva, mutta mitään kovin syvällistä tai älyllistä mindfuckia ei ole luvassa. Kauniin kuoren alla ei ole tarpeeksi sisältöä siihen. Tuollaisia pintaraapaisuja kaikki "syvällinen" Hollywoodissa yleensä tarkoittaa.
Nolanin epäonnistumisen voi oikeastaan tiivistää täydellisesti hänen oman hahmonsa repliikkiin, kun Cobb puhuu vaimonsa alitajuiselle heijastukselle:
I can't imagine you with all your complexity ... You are just a shade of my real wife. You're the best I can do; but I'm sorry, you are just not good enough.
Inception yrittää kovasti kuvitella ihmisen unet, mutta ei saa niistä tarpeeksi monisyisiä eikä visuaalisesti surrealistisia.
