Syötä minua!
Peter von Schnabel, 28. elokuuta 2012
Brett Leonardin Feed (2005) on helppo tunnistaa osaksi 2000-luvun trendiä jossa yritetään järkyttää ja ällöttää katsojaa mahdollisimman paljon. Tällä kertaa järkytystä haetaan ihmisistä joiden seksuaalinen intohimo on ruokkia partnerinsa ylilihavaksi ja koska kyse on elokuvasta, homman on tietysti lähdettävä täysin käsistä ja sinänsä viattomaan mieltymykseen on pakko sotkea myös murhanhimo. Normista poikkeavien seksuaalisten suuntautumisten perinteinen rooli elokuvissa on juuri tämä: pahisten (eli yleensä murhaajien) tuhoisan käytöksen psykoseksuaalinen perustelu. Selitystä on luontevaa hakea yksinkertaistetuilla takaumilla hahmon lapsuudentraumoista joihin liittyy kivulias suhde äitiin tai isään - niin tässäkin elokuvassa.
Jotkin heteronormista poikkeavat taipumukset, kuten homoseksuaalisuus, ovat jo paikoitellen luonteva osa audiovisuaalisen taiteen kerrontaa - homo voidaan kuvata elokuvassa ensisijaisesti ihmisenä eikä essentialistisesti homoseksuaalina, jonka kaikki toiminta perustuu hänen seksuaalisuuteensa. Toki suurin osa homoseksuaalisistakin hahmoista on stereotyyppejä ja ylikorostuneen seksuaalisia. Muita "poikkeamia" käsitellään sitten melko harvoin minään muuna kuin selityksenä epäsosiaaliselle käytökselle. Merkittävimpänä poikkeuksena tulee mieleen sadomasokismia ennakkoluulottomasti käsittelevä Secretary (2002), jonka päähenkilöt olivat ihmisiä, eivät kauhisteltavia friikkejä tai käytöksensä tuhoisaan ääripisteeseen vieviä elokuvien rakastamia arkkityyppejä. Elokuvissa "normaali" ja "tervehenkinen" seksi on varattu hoikille heteroille, joiden ihonkin on vielä mielellään oltava samanvärinen.
Feedin pahis Michael Carter (Alex O'Laughlin) sai lapsuudessaan trauman josta seurasi hänen pakkomielteensä ruokkia naisia kuoliaaksi. Tarinan jännite tulee (tai sen olisi tarkoitus tulla) poliisityöstä, jota tekevä Philip Jackson (Patrick Thompson) yrittää saada selville onko Carterin ylläpitämä nettisivu viatonta konsensuaalista pornoa vai häikäilemätöntä snuffia. Jälkimmäistä tietenkin, koska sellaisia mielipuolia kaikki pervot lopulta ovat - tämä on ainakin se asenne jota elokuvien kuvaukset seksuaalisista "poikkeamista" rivien välissä ylläpitävät.
Jacksonille, kuten tietysti myös katsojalle, on täysin selvää että pervo on myös murhaaja, mutta poliisityötä on käytävä läpi jotta valmiiksi päätetyille ennakkoluuloille saadaan riittävät todisteet. Mutta byrokratia on luonnollisesti liian jäykkää ja päämäärä pyhittää keinot - mikä tahansa on sallittua Carterin kiinnisaamiseksi, koska hän on kuitenkin syyllinen. Kyllä valkoinen heterosankari tietää sen intuitiivisesti. Hän on tuomari, valamiehistö ja teloittaja. Ilmiselvästi emotionaalisesti epävakaan Jacksonin pomo pistää hänet lomalle, mutta se ei tietenkään kunnon vigilantea estä vaan hän lähtee luvattomasti ja keinoja kaihtamatta selvittämään että Carter on aivan varmasti syyllinen, eikä hän missään välissä epäile että voisi olla väärässä.
Carterin ja Jacksonin ensimmäiset kohtaamiset ovat irtonaisia välähdyksiä jotka koostuvat lähinnä siitä kuinka Carter luettelee monologimaisesti kaikki ne argumentit joilla feeder-gainer-suhteita perustellaan: vapautetaan naiset sairaan anorektisista kauneusstandardeista, rakastetaan isokokoisia naisia heinä itsenään, syöminen on kuluttamista ja kuluttaminen on kehitystä koska parhaat syöjät ovat ylimpänä ravintoketjussa ja he selviävät parhaiten hengissä. Ynnä muuta "syvällistä" pseudotieteellistä jaarittelua.
Kaikki mahdolliset symboliikat käydään läpi: amerikkalainen pikaruokakulttuuri, muotimaailma ja media ovat osa kieroa elämäntapaa joka johtaa tällaiseen iljettävään käytökseen. Ympäristöaspektikin käydään läpi: ihmiskunta syö planeetan elävältä. Elokuva ei siis varsinaisesti ole vertauskuva millekään, eikä sillä ole sanomaa. Carterin hahmo yksinkertaisesti luettelee valmiiksi katsojalle kaikki ne tulkinnat jotka hän on vapaa tekemään teoksen tematiikasta. Hienovaraisuudesta ei ole tietoakaan.
Feedin merkittävä erottuminen kaikista haukotuttavista "perversio on väkivaltaa" -kliseen mukaisista eksploitaatioelokuvista on siinä että Jackson on vähintään yhtä mielipuoli kuin Carterkin. Myös hänen lapsuudentraumaansa - vanhempien seksuaalisuuteen liittyvää, tottakai - käydään läpi ja lopulta eroa poliisin ja rikollisen välillä ei oikeastaan enää ole. Elokuvan terävimmässä dialogissa Carter pilkkaa Jacksonia, stereotyyppistä valkoista heterosankaria joka tulee ja kylvää absoluuttista hyvyyttään pahoille ihmisille jotka eivät sovi hänen omiin moraalikäsityksiinsä - vain kompensaationa omasta (hetero)seksuaalisesta epävarmuudestaan. Jackson käyttäytyy suunnilleen yhtä häikäilemättömäksi oman "moraalisen" päämääränsä saavuttamiseksi kuin I Saw the Devilin protagonisti ja muuttuu samalla tavalla lopulta omaksi vihollisekseen. Pakkomielle Carterin kiinniottamisesta saa Jacksonin itse muuttumaan Carteriksi. Se mitä ihminen vihaa omistaa hänet.
Elokuvalla ei sitten olekaan juuri muita pelastavia ominaisuuksia kuin tämä sankarimyytin purkaminen ja moraalipoliisina toimimisen oikeutuksen kyseenalaistaminen. Käsikirjoittajilla ei tunnu olevan minkäänlaista käsitystä draaman kaaresta, jännitteen rakentamisesta ja purkamisesta tai mistään muustakaan elokuvakerronnan säännönmukaisuuksista. Itse olen kuitenkin sen verran kyllästynyt konventionaalisiin kerronnan rakenteisiin, ettei tämä itsessään mikään huono asia ole. Mutta ei se silti tee elokuvasta automaattisesti kerronnan kieltä mullistavaa postmodernia mestariteosta.
Luultavasti Feedin kerronnallinen kökköys on vahinko eikä tarkoituksellinen taiteellinen tehokeino - ei se jälkimmäisenä toimisikaan. Loppujen lopuksi tarina on täysin absurdi ja surrealistinen, koska siihen jää niin paljon aukkoja ja epäloogisuuksia. Se onnistuu silti välittämään edes yhden terävän pointin, joskin on kokonaisuutena täysin päätöntä pöhköilyä. Elokuvan ilmiselvä päätarkoitus on järkyttää, mutta siinäkin se epäonnistuu. Ainakin kaltaiseni turtuneen katsojan tapauksessa. Koska tämä elokuvan ilmiselvä päätarkoitus epäonnistuu kohdallani, etsin siitä muita merkityksiä. Niitäkään ei löydy koska aiheita käsitellään vain pinnallisesti. Varsinkin elokuvan mielenkiintoisin teema - se mitä konsensuaalisuus, molemminpuolinen tietoon perustuva suostumus, tarkoittaa seksuaalisuuden äärirajoilla - ohitetaan valitettavan nopealla olankohautuksella.
Feedin visuaalinenkin tyyli on melko kammottava, eikä siis hyvällä tavalla. Ylivalottuneet kuvat ja räikeät värifiltterit yrittävät peitellä ilmiselvän olematonta budjettia. Leikkaustyyli on vähintäänkin maaninen ja täynnä tv-poliisisarjamaisia "kirjaimet tulevat ruutuun yksitellen ääniefektien saattelemana" -kikkoja. Voittaa se CSI:n ja kumppanit silti ainakin sillä että siinä käytetään oikeaa IRC:iä. Feedin tunnistaa hetkessä 2000-luvun tuotokseksi tematiikan lisäksi myös räikeästä ja nopeatempoisesta, kerta kaikkiaan keskittymiskyvyttömästä kuvaustavastaan. Yhtä levottomasti ja sirpaleisesti se suhtautuu myös aiheeseensa.