Avara luonto: Humiseva harju
Peter von Schnabel, 11. toukokuuta 2012
Tämän uuden aluevaltaukseni kunniaksi käsittelin myös musablogissani tavallaan elokuvia, eli listasin suosikkisoundtrackejani. Nyt kuitenkin aloitan täällä juttusarjan nimeltä Avara luonto, jossa käsittelen elokuvien tapaa kuvata henkilöiden sisäistä maailmaa luontokuvauksen kautta. Ensimmäisessä osassa käsittelyyn pääsee kohtuullisen uusi elokuva, Andrea Arnoldin viime vuonna ohjaama filmatisointi Emily Brontën Humisevasta harjusta.
Siitä on pitkä aika kun olen lukenut alkuperäisteoksen, joten en sinänsä osaa verrata ohjausta kirjaan kovin yksityiskohtaisesti. Se oli yksi elämäni vaikuttavimmista lukukokemuksista, mutta muistan siitä lähinnä vain tunnelman ja sen vaikuttavan tunteen joka lukemisesta tuli. Juonesta sitten vähemmän. Sen verran silti muistan, että tunnistan tämän elokuvan hyvin vapaaksi tulkinnaksi kirjasta. Siitä huolimatta tämä tuorein filmatisointi oli uskollinen kirjan hengelle ja paljon parempi kuin toinen näkemäni filmatisointi, vuoden 1992 elokuva.
Kirja ja elokuva ovat pohjimmiltaan täysin eri taiteenlajeja. Tämä kuulostaa naurettavalta itsestäänselvyydeltä, mutta elokuvia loppujen lopuksi kuitenkin tehdään ja katsotaan melkolailla kaunokirjallisuuden piirissä vakiintuneen juonikeskeisyyden kautta. Romaani pelaa vain sanoilla, sillä ei ole muita tehokeinoja (paitsi tietysti typografia postmodernissa kirjallisuudessa). Elokuvalla on apunaan ääni, kuva ja liike, mutta sen vahvuutena ei ole pitkäjänteinen kerronta kuten romaanilla. Toisin sanoen, romaanin juonta ja dialogia on täysin mahdotonta kääntää elokuvaan luontevasti, koska romaania voi lukea päivätolkulla, mutta elokuvassa ei jaksa istua kovin montaa tuntia. Arnold on ymmärtänyt tämän, ja juuri siksi hänen versionsa on niin loistava.
Hyvä filmatisointi siis ottaa alkuperäisteoksesta vain ytimen ja rakentaa sen ympärille uuden kokonaisuuden, joka tehdään elokuvataiteen rajoituksia ja mahdollisuuksia hyväksikäyttäen. Arnoldin Humiseva harju kertoo tarinaa ensi sijassa kuvilla ja äänillä luonnosta. Kantavana teemana on sisäisen kuvaaminen ulkoisen kautta. Hän on ottanut teoksen nimen kiitettävän kirjaimellisesti ja Yorkshiren harjut todella humisevat suurella vimmalla. Ympäristö on karu ja ankara, ja elokuvassa on melkein koko ajan myrsky. Tämä toimii täydellisenä vertauskuvana pääparin sisällä tapahtuvalle tunnekuohulle, johon dialogissa vain vihjaillaan.
Tämä "ukkosmyrsky symboloi sisäistä myllerrystä" on tietysti hyvin yksinkertainen ja käytetty elokuvan tehokeino, mutta Arnold vie sen äärimmilleen. Normaalisti tällaisen vakiintuneen symbolin käyttö elokuvassa on vain ohimenevä yksityiskohta, mutta tämä elokuva on oikeastaan kokonaan tuota yhtä ainoaa tehokeinoa. Se kuitenkin käy yksi yhteen pääparin, Kathyn ja Heathcliffin, yhtälailla vastustamattomasti itseään toistavaan pakkomielteeseen. Luonnon voiman toisto kuvaa paremmin pakkomielteisen rakkauden voimaa kuin mikään näytteleminen ja tyhjät sanat.
Elokuvasta voisi nostaa esille vaikka kuinka paljon loistavia kohtauksia, jossa luontokuvauksella kerrotaan sanojen tavoittamattomissa oleva totuus Heathcliffin villistä luonnosta, mutta paras esimerkki on hänen kastekohtauksensa. Kun jostain länsimaisen sivistyksen ulkopuolelta englantilaiselle maaseudulle päätyneen Heathcliffin kasvot painetaan veden alle, hän joutuu paniikkiin ja ryntää ulos kirkosta. Ulkona odottaa loputon tuulinen ja sumuinen aava, joka on kyllin laaja hänen rajulle luonnolleen.
Uskonto ja sen turhat yritykset kahlita tätä luontoa jäävät yksinäiseen pieneen kivikirkkoon keskellä valtavaa maisemaa. Sivistys on siellä pienessä kivirakennelmassa. Luonto on ulkona, rajattomana ja kahlitsemattomana. Maisemien avaruus saakin ihmettelemään miksi elokuva on kuvattu 4:3-kuvasuhteessa eikä laajakuvana, koska luontokuvaus saavuttaisi leveämmässä kuvassa vieläkin suuremman tenhon. Ehkä sekin on vertauskuva sille että luonto sisällämme yritetään kahlita pieneen häkkiin.
Koska Heathcliff on elokuvassa muutettu tummaihoiseksi pojaksi, jonka päätyminen Englannin maaseudulle jätetään täydeksi mysteeriksi, on elokuva helppo tulkita myös rasistiseksi, kuten jotkut IMDb:n käyttäjäkommentitkin osoittavat. Paitsi että häntä sorretaan koko ajan ihonvärinsä takia ja haukutaan avoimesti neekeriksi, rasismia voi nähdä myös elokuvan kielessä, siinä että häntä kuvataan välillä melkein kuin villiä eläintä. Itse kuitenkin tulkitsen, että Arnoldin kuvaamat pyrkimykset tukahduttaa "eläimellinen" luonto ihmisessä eivät ole sinänsä rasistisia, vaan kertovat nimenomaan kriittisesti tiukan kristillisyyden epätoivoisista yrityksistä kahlita ihmisen sisäiset myrskyt jotka eivät ole kahlittavissa, ihan riippumatta ihmisen sukupuolesta tai ihonväristä.
Ns. romanttiset elokuvat eivät yleensä kerro mitään rakkaudesta. Ne kertovat enemmän romanttisen rakkauden tarinasta, siitä median kautta välittyneestä käsityksestä tuosta tunteesta. Sitä tunnetta ei kuitenkaan voi kuvailla perinteisen narratiivin ja dialogin kautta. Se on liian iso kahlittavaksi kuluneisiin sanoihin. Elokuvan on mahdollista tehdä niin muutoinkin. Humiseva harju -kirja tekee niin huolellisen ja pitkäjäntäisen kerronnan avulla, mutta koska se on mahdotonta elokuvassa, on käytettävä muita keinoja. Arnold kuvaa sanoinkuvaamatonta tuulen, sateen ja ukkosen ravisuttavalla voimalla. Yksi hienoista keinoista on Englannin nummien ruohon vertaaminen Kathyn hiuksiin, jotka huumaavat Heathcliffin.
Kirjan siirtämisessä valkokankaalle on yleensä kaikkein haastavinta pitkän tapahtumakaaren supistaminen pariin tai korkeintaan kolmeen tuntiin. Humiseva harju onnistuu vuosia kattavassa siirtymässä ja näyttelijöden vaihdossa hämmästyttävän hyvin, mutta on silti myönnettävä että elokuvan loppupuolisko ei saavuta samaa intensiteettiä kuin Heathcliffin ja Kathyn lapsuutta kuvaava alkujakso. Tämä notkahdus ei kuitenkaan ole mielestäni valtava, vaan kyse on ennemminkin siitä että alkupuolisko on täyden viiden tähden taidetta, jälkipuolisko neljän - kokonaisuus olisi siis neljä ja puoli, jos siis antaisin elokuville tähtiä.
Kenties syy siihen että vaisumpikin loppupuolisko toimii, on siinä, että myös päähenkilöiden sisäisessä maailmassa ne suurimmat tunnekuohut on koettu ja näytetty tarinan alkupuolella. Kathyn ja Heathcliffin välinen voimakas tunneside muodostuu nimenomaan heidän lapsuudessaan, joka useimmissa filmatisoinneissa jätetään pienemmälle huomiolle. Siispä näyttelijätyön ei tarvitse olla yhtä intensiivistä kuin alussa, ovathan päähenkilöt kuitenkin oppineet peittämään sisimpänsä aikuisina paljon paremmin. Alkupuolisko on vahvasti mukana takaumien kautta muutenkin. Näyttelijöiden välillä ei kenties tarvitsekaan olla sitä "kemiaa", koska hahmojen oltua toistensa pakkomielteitä vuosikymmenten ajan, heistä on tullut intohimonsa orjia jotka toistavat yhteistä tragediaansa melkeinpä mekaanisesti.
Kaiken kaikkiaan Humiseva harju onnistuu intohimon kuvaamisessa poikkeuksellisen hyvin nimenomaan siksi, että se ei yritä ilmaista sitä näyttelijätyön voimin vaan luontokuvauksella. Tunteet ovat kuitenkin meissä kaikissa se "villi luonto", jonka järki ja "sivistys" yrittävät ottaa hallintaansa. Sanoista on tullut niin suuria kliseitä, että niiden kautta ilmaistuna nämä asiat voivat vaikuttaa epäaidoilta. Palavaa intohimoa itsekin kokeneena tiedän etteivät sanat tee sille tunteen palolle oikeutta. Arnold onnistuu kuvaamaan sanoinkuvaamatonta, ja juuri sitä varten elokuvataide on mielestäni olemassa.