Avara Luonto: Elämän puu
Peter von Schnabel, 4. lokakuuta 2012
Jo toisessa Avara luonto -juttusarjan osassa joudun heti muuttamaan teemaa. Alunperin oli tarkoitus käsitellä "elokuvien tapaa kuvata henkilöiden sisäistä maailmaa luontokuvauksen kautta", mutta Terrence Malickin Tree of Life (2011) ei oikeastaan ole sellainen elokuva. Siinä luontokuvaus on kuitenkin niin tärkeässä osassa, että sen käsittely tässä sarjassa on perusteltua. Tämä elokuva muistuttaakin luontodokumenttia lähes yhtä paljon kuin perhedraamaa.
Elokuvan läpi kulkee monta säiettä: yksi kertoo O'Brienin perheestä (Brad Pitt, Jessica Chastain ja kolme poikalasta) 1950-luvun Texasissa ja varsinkin perheen vanhimman pojan Jackin (Hunter McCracken) isäsuhteesta. Toinen elokuvan läpi kulkeva draaman kaari on Jackin aikuinen elämä (Sean Penn), jossa häntä piinaa edelleen ongelmallinen suhde isäänsä ja ikävä kuollutta pikkuveljeä kohtaan. Kolmas juonne kertoo vaatimattomasti maailmankaikkeuden historian galaksien ja aurinkojen syttymisestä universumin lämpökuolemaan.
Pääosassa on elokuvassa on kuitenkin perheen keskimmäisen pojan, R.L.:n (Laramie Eppler) kuoleman aiheuttama suru joskus 1970-luvun alussa. Tämä saa varsinkin hänen äitinsä kaipaamaan vastauksia Jumalalta. Kysymyksiä riittää myös 1950-luvuun sijoittuvissa jaksoissa nuorella Jackilla, kun hyviä ihmisiä kuolee eikä maailmassa muutenkaan näytä olevan mitään oikeudenmukaisuutta tai järkeä.
"Lord, Why? Where were you? Did you know what happened? Do you care? ... What are we to you?" - Mrs. O'Brien
Elokuvan voikin oikeastaan nähdä eräänlaisena luovana filmatisointina Raamatun Jobin kirjasta. Job oli hyvä ja jumalaapelkäävä ihminen, joka menetti kaiken maallisen, lapsia, omaisuutta ja terveyttä myöten, koska Saatana halusi koetella hänen luottamustaan Jumalaan. Tree of Lifessa hyveellisen kärsijän osassa on Chastain, joka ei ymmärrä miksi vanhurskaillekin käy kauheita asioita. Näihin kysymyksiin Malick vastaa hyvin pitkälti visualisoimalla elokuvan avaavan lainauksen Jobin kirjan lopusta, jossa Jumala viimein vastaa Jobin kysymyksiin inhimillisestä kärsimyksestä:
"Missä sinä olit silloin kun minä laskin maan perustukset? Kun aamun tähdet riemuiten karkeloivat ja Jumalan pojat huusivat ääneen iloaan?" - Job 38: 4, 7.
Elokuvassa sitten juurikin kuvataan maan perustusten laskeminen. Katsojan eteen ladotaan huikeita visioita tähtien syttymisestä, jonka jälkeen seuraavat kuvaukset maapallon vulkanismin, ilmakehän ja valtamerien kehittymisestä. Mittakaava muuttuu koko ajan pienemmäksi ja lopulta päädytään solun ja DNA:n tasolle, kuvaamaan elämän syntyä. Evoluutiota edustavat pari hieman kökösti animoitua CGI-dinosaurusta ja meteoriitin aiheuttama sukupuuttoaalto.
Visuaalisessa asussa tunnutaan noudattaneen makro- ja mikrokosmoksen periaatetta ja solutason tapahtumat vaikuttavat toteutetun samanlaisilla abstrakteilla värin, nesteen, savun ja muodon leikillä kuin tähtisumujen ja aurinkojen syttymisetkin. Osittain nämä kuvaukset perustuvat tieteelliselle analyysille, mutta taiteellisia vapauksia otetaan silti runsaasti ja hyvä niin. Silloin kun elokuva keskittyy perhesuhteisiin ja surutyöhön, kuvauskin jalkautuu kuolevaisten pariin: visuaalista tyyliä luonnehtii fotorealistinen käsivara tai keinuva kamera, joista ensin mainittu dominoi 1950-luvun perhekuvauksia ja jälkimmäinen aikuisen Jackin arkea ultramodernilla 2000-luvulla. Astrofyysisellä tasolla nähdään sen sijaan "objektiivisempia", staattisia ja maalauksellisia CGI-kohtauksia.
Perheen surutyö asettuu tässä monisyisessä kerrontatavassa kosmoksen mittakaavaan, siihen kuinka maailmoja tuhoavalta se subjektiivisesti tuntuu mutta on kuitenkin maailmankaikkeuden kannalta niin uskomattoman pientä. Tree of Lifessa luontokuvaus ei varsinaisesti symboloi ihmisten sisäistä maailmaa vaan nimenomaan asettuu sen ulkopuoliseksi asiaksi. Elokuva vastaa hahmojen kysymyksiin mykillä (kukaan ei selitä tapahtuvaa) kuvauksilla maailmankaikkeuden ja elämän synnystä ja tuhosta, mutta ei hahmoille itselleen vaan katsojille.
Päällimmäisenä tästä lähestymistavasta tulee omaan mieleeni gnostilainen ajatus demiurgista: universumin ja sen lainalaisuuksien luojasta joka kuitenkin on sen jälkeen jättänyt maailmankaikkeuden oman onnensa nojaan eikä välitä inhimillisestä kärsimyksestä. Tietenkin jokainen katsoja saa elokuvasta irti eri asioita. Kristilliseen Jumalaan uskova näkee sen varmasti eri tavalla, ja minusta onkin hienoa että Malick ei pakota tietynlaista tulkintaa elokuvasta.
Netin arvioissa ollaan näemmä käytetty elokuvaa niin äärimaterialistisen ateismin kuin kristillisen maailmankuvankin ajamiseen, mutta tämä pelkistää elokuvan (anti)uskonnolliseksi propagandaksi, jota se ei mielestäni ole. Se on avoin tulkinnoille nimenomaan, koska maailmankaikkeuden luominen kuvataan "objektiivisesti", selittämättä mitä se tarkoittaa elokuvan kontekstissa. Jokainen päättää sen merkityksen ihan itse, omasta maailmankatsomuksestaan käsin.
Jobin kirjan ohella toinen keskeinen lainaus elokuvassa on kuulemma mukailtu Tuomas Kempiläisen Kristuksen seuraamisesta (1447) -kirjan luvusta LIV:
"The nuns taught us there were two ways through life - the way of nature and the way of grace. You have to choose which one you'll follow." - Mrs. O'Brien
Tämä lainaus kehystää Jackin kasvukipuja - hänen sisällään taistelevat nämä kaksi tietä joita edustavat hänen vanhempansa: äiti armon tietä ja isä luonnon tietä. Omasta mielestäni tällainen mustavalkoinen vastakkainasettelu on kuitenkin helppo kyseenalaistaa. Isä on ankara tyranni jonka valta perustuu pääosin fyysiseen uhkaan. Hänen "vahvat selviävät" -kasvatusmetodinsa on kyllä ilmiselvän darwinistinen, mutta hänen tiukan kristillinen, patriarkaalinen ja moralistinen arvomaailmansa ei ainakaan sovi omaan käsitykseeni luonnosta. Kuri ja tarkat rajat eivät ole luontoa vaan nimenomaan ihmisen siihen tuomaa.
Perheen isä esiintyy tässä muuten juuri samanlaisena tyrannina ja mielivaltaisena hallitsijana jollaisena kristinuskon - tai ainakin Vanhan Testamentin - Jumala minulle näyttäytyy. Itse asiassa voikin olla että Jack aikuiseksi asti itsekin pitää Jumalaa samanlaisena julmana diktaattorina kuin hänen isänsäkin on ollut hänelle. Esimerkiksi tutun pojan hukkumiskuolema uima-altaalla edustaa sekä uskon menetystä Jumalaan että omaan isään: Jack syyttää tragediaa seuraavassa monologissaan Jumalaa välinpitämättömyydestä ja kyvyttömyydestä tai haluttomuudesta estää kärsimystä, mutta ilmiselvästi hän on katkera myös omalle isälleen, joka yritti elvyttää tuttua poikaa altaan reunalla onnistumatta siinä. Jobin epäilevää osaa siis esittää äitinsä lisäksi myös perheen vanhin poika.
Brad Pittin hahmo on ulkoiselta olemukseltaan muuten kuin ilmetty Rankan päivän (1993) D-Fens: lyhyttukkainen ja silmälasipäinen insinööri, johon näyttäisi ilmeisesti ruumiillistuvan parhaiten Amerikkalainen unelma, 1950-luvun keskiluokkainen lähiöelämä. Siinä missä D-Fens on jäänne jostain myyttisestä periamerikkalaisesta elämäntavasta ja täysin hukassa postmodernissa metropolissa, Mr. O'Brien elää tuon tiukkaan järjestykseen uskovan sukupolven kulta-aikaa. Hän tosin saa 1950-luvulle sijoittuvan jakson loppupuolella potkut tehtaan mentyä konkurssiin, minkä seurauksena hän muuttuukin vähemmän ankaraksi ja kokee katumusta Jackin kovasta kohtelusta:
"I wanted to be loved because I was great; A big man. I'm nothing. Look at the glory around us; trees, birds. I lived in shame. I dishonored it all, and didn't notice the glory. I'm a foolish man." - Mr. O'Brien.
Jos Pitt on kuin Vanhan Testamentin Jumala - Luonto - Armoa edustaa ehkä sitten Uuden Testamentin Kristus, jota äiti tässä sitten esittäisi. Gnostilaisia piirteitä sisältävästä Markionin ajattelusta voisi löytää selityksen tähänkin. Hänen mukaansa Vanhan ja Uuden Testamentin jumalat ovat nimenomaan eri jumalia. Vanhan Testamentin jumala on julma demiurgi ja Uuden Testamentin jumala, jonka poika Kristus on, on itseasiassa täysin eri jumala. Se joka todella on armollinen.
Äidillinen hoiva, joka Mrs. O'Brieniin tiivistyy, on tietysti myös erittäin luonnollista - ei luonnon vastakohta, kuten elokuvan mustavalkoinen armo/luonto-vastakkainasettelu antaisi ymmärtää. Itse olen aina pitänyt luontoa ensi sijassa naisellisena ja äidillisenä - sen sijaan kaikki luontoa tuhoava ihmisen tekemä on yleensä patriarkaatin ja tieteellis-teknisen kylmän (eli stereotyyppisen maskuliinisen) maailmankuvan touhuja. Ehkä elokuva kuitenkin enemmän samaistaa ihmisen, teknologian ja sivilisaation osaksi luontoa, ja armo on jotain yliluonnollista mikä tulee ulkopuoleltamme.
Arkkityyppejä Malick joka tapauksessa tekee Pittin ja Chastainin hahmoista. Kenties ne näyttäytyvät sellaisina nimenomaan Jackin muistoissa. Tätä kirjoittaessani sainkin päähäni ajatuksen että ehkä koko elokuva tapahtuu aikuisen Jackin päässä: hän joko uneksii tai näkee näkyjä sekä maailmankaikkeuden luomisesta että omasta lapsuudestaan. Se selittäisi paljon kerronnan unenomaisesta sirpaleisuudesta ja vanhempien karikatyyrimäisestä "armollisuudesta" ja "luonnollisuudesta".
Jackin kasvu rakentuu näiden kahden tien väliselle valinnalle: seuraako hän äitiään armon tiellä vai isäänsä luonnon tiellä? Hän tuntuu kääntyvän jälkimmäiselle puolelle, vaikka pyrkiikin nimenomaan kapinoimaan isäänsä vastaan. Aikuinen Jack kuvataan kuitenkin sen verran sympaattisessa valossa, että ehkä äidin rakkaus sittenkin sai hänet kääntymään armon tielle. Ainakin hän paheksuu ihmisten kasvavaa ahneutta ja tuntuu edustavan elokuvissa yleensä kohtuullisen neutraalina esitettyä teknis-taiteellista arkkitehtia - hänestä ei siis kasvanut ainakaan linnakundia eikä korruptoitunutta poliisia, poliitikkoa tai lakimiestä.
Elokuvan loppupuolella Jack saa näyn hiekka- ja suola-aavikolla haahuilusta joka päätyy vuorovesitasangolle, jossa hän kohtaa perheensä sellaisena kuin se 1950-luvun takaumissa on. Ehkä tämä jakso edustaa kuoleman jälkeistä olotilaa, tai sitten se voi vain olla Jackin symbolinen näky tai uni irti päästämisestä ja anteeksiannosta. Tässä jaksossa Jack näyttää antavan isälleen anteeksi, ja äiti päästää viimein RJ:sta irti. Hieman kliseisetkin aavat ja aurinkoiset rantamaisemat, jotka välillä muuttuvat sokaisevan kirkkaiksi, kuvaavat tässä kenties kuolemattomien sielujen tapaamispaikkaa todellisuuden tuolla puolen. Elokuvan viimeinen kuva on silta: se symboloi paitsi Jackin ja hänen isänsä välille syntynyttä uutta rauhaa, samoin kuin äidin ja Jumalan välistä sovintoa. Kaikesta kosmisuudestaan huolimatta elokuvan lopputulema on siis hyvin ihmisläheinen ja arkinenkin.
Aivan kuten Job Raamatussa, perheen äiti ymmärtää viimein kuinka valtava ja käsittämätön Jumala on ihmiseen verrattuna. Hän ei yksinkertaisesti voi ymmärtää mitään iankaikkisesta Jumalasta, koska on niin pieni, aikaan ja paikkaan sidottu kuolevainen. On siis vain luovuttava ja päästettävä irti kaikesta. Äiti ymmärtää että vain kuvittelee omistavansa poikansa tai muuten voivansa esittää jotain vaatimuksia kaikkivoipaa Jumalaa kohtaan - tai edes voivansa saada Häneltä ymmärrettäviä vastauksia kysymyksiinsä. Jumala on niin rajaton, että rajallisen ihmisen kognitiiviset kyvyt eivät riitä hänen tekemistensä tajuamiseen. Ne riittävat vain vihaan, suruun ja rakkauteen, sekä muihin inhimillisiin tunteisiin.
Toinen viime aikoina yhtä kunnianhimoisesti elämän syntyä ja Jumalan olemassaoloa käsittelemään pyrkinyt suuren profiilin elokuva, Prometheus (2012), kalpenee Tree of Lifen rinnalla pinnallisena ja myötähäpeää aiheuttavana kompurointina, jossa filosofia jäi surkeasti toiminnan jalkoihin. Prometheus kyllä esitti, että vastoinkäymiset, kärsimyksen ongelma ja rationalismi eivät tee tyhjäksi ihmisten uskoa, mutta se esitti päähahmonsa uskon johtuvan yksinkertaisesti lapsuuden traumasta ja vaikeasta isäsuhteesta ja muutenkin suhtautuvan uskontoon alentuvasti. Itse kuitenkin näen ihmiset enemmän hengellisinä ja emotionaalisina kuin rationaalisina olentoina ja usko(nto) on erottamaton osa ihmisluontoa.
Tree of Life hyväksyy tämän ja ottaa vakavasti niin kristittyjen kuin muidenkin ihmisten tarpeen löytää itseään suurempia vastauksia - siis jostain muualtakin kuin tähdissä asuvilta "ylemmiltä roduilta". Historiallisesti Malickin elokuvan kunnianhimo vertautuu luontevasti Stanley Kubrickin Avaruusseikkailuun (1968), mutta Tree of Life on paljon ihmisläheisempi ja lämpimämpi tulkinta aiheesta. Kubrickin mestariteoksen käsikirjoittanut Arthur C. Clarke oli kiihkoateisti, joten siinä mielessä sekin muistuttaa enemmän Prometheusta. Malick on selvästi näitä kahta elokuvaa myönteisempi uskontoa kohtaan, kenties hän on jopa tarkoittanut elokuvansa Jumalan ylistykseksi.
Ristiriidoistaan ja epätäydellisyyksistään huolimatta elokuva ei voisi olla parempi: miten se voisikaan tarjota yhtään Raamattua parempaa selitystä hyvän ja pahan ongelmaan, Jumalan tahdon käsittämättömyyteen. Se on asia jota on pohdittu satoja vuosia ja elokuva voi tuoda siihen jotain uutta lähinnä audiovisuaalisena kokemuksena - ja sellaisena Tree of Life onkin mielettömän hieno.
Kyseessä on 2010-luvun toistaiseksi sykähdyttävin elokuva, ja siitä kirjoittaminen tuntuu jollain tasolla häväistykseltä. Se on hyvin puhdasta elokuvataidetta siinä mielessä että se ei ole narratiivisesti looginen (ei siis lainaa rakennettaan kirjallisuuden perinteestä) tai välttämättä edes kauhean älyllinen vaan se ilmaisee audiovisuaalisilla elokuvan keinoilla erilaisia tunnetiloja, jotka väistämättä pelkistyvät ja muuttuvat banaaleiksi kun ne muuntaa sanoiksi. Ei uskoakaan voi selittää rationaalisella kielellä, miksi siitä kertovaa elokuvaa pitäisi?
"Brother. Keep us. Guide us. To the end of time."