Videopelielokuvien lyhyt historia III: 2006-2010
Vesa "Pilotti" Mustonen, 8. syyskuuta 2012
Juttusarjan kolmannessa osassa arvostellaan kuusi elokuvaa videopelielokuvien postmodernilta ajalta (2006-).
Silent Hill (2006)
Sanotaan suoraan, ettei tarvitse enempää etsiä: tämä on mielestäni paras videopelielokuva. Silent Hill on aiheelleen uskollinen, mutta myös itsenäisenä teoksena kohtuullisen toimiva (post)moderni kauhuelokuva.
Elokuva sekoittelee teemoja kaikista neljästä ensimmäisestä Silent Hill -pelistä, mutta koska pelitkin ovat loppujen lopuksi selvästi samaa jatkumoa, ei tämä mielestäni ole mikään heikkous. Suurin osa elokuvan juonesta on kuitenkin lainattu ensimmäisestä Silent Hill -pelistä. Tärkeintä on, että elokuva tavoittaa pelien surrealistisen tunnelman täydellisesti. Elokuvaa on kritisoitu sekavaksi, mutta omasta mielestäni tämä on nimenomaan suuri osa sen viehätystä. Itse asiassa peleihin verrattuna elokuva on varsin selkeä, ovathan SH-pelit pullollaan symboliikkaa ja metafyysistä pohdintaa, enkä ainakaan itse voi väittää täysin ymmärtäneeni yhtäkään pelaamaani Silent Hilliä. Lienee sitten katsojasta kiinni, pitääkö tällaista näennäistä syvällisyyttä hyvänä vai huonona puolena.
Kuten asiaan kuuluu, Silent Hill on erittäin väkivaltainen ja synkkä elokuva. Etenkin loppuhuipennuksessa groteski kuvasto kasvaa varsin huikeisiin mittoihin (Hollywood-mittapuulla siis), ja Silent Hill 2:sta tuttu pyramidikypäräinen demoni on miellyttävän tyly ilmestys jättimäisen miekkansa kanssa. Silent Hill on näin ollen malliesimerkki postmodernista aikuisille suunnatusta pelielokuvasta, joka on varsin kaukana alkuaikojen kreisikomediasekoiluista. Myös ulkoasultaan Silent Hill on varsin hulppea. Sumuinen "normaali" Silent Hillin kaupunki on tunnelmaltaan sopivan eteerinen ja hieman surrealistinen, sumutorvien soidessa kaupungin valtaava helvetillinen Silent Hill taas on raudasta, verestä, lieskoista ja ruosteesta rakennettu painajaismainen labyrintti.
Pyramid Head kylvää kauhua Silent Hill 2 -pelissä ja Silent Hill -elokuvassa.
En oikeastaan tahdo tai osaa sanoa elokuvasta juuri muuta, sillä onhan tunnettua että haukkuminen on aina helpompaa kuin kehuminen. Silent Hill on uskomattoman upean näköinen, tunnelmaltaan mainio, ihan hyvä moderni kauhuelokuva, ja pelit tuntevalle se on pakkokatsottavaa. Pelielokuvien Dark Knight!
Aiheuskollisuus: 5/5
Elokuva: 4/5
Bloodrayne (2006)
On vähemmän tunnettu fakta, että kaikista videopelielokuvista useampi kuin joka kolmas on joko mätkintäpeliin (engl. fighting game) perustuva tai Uwe Bollin ohjaama. Tämä elokuva edustaa jälkimmäistä kategoriaa (ikävä kyllä molempia genrejä edustavaa elokuvaa ei vielä taida olla olemassa), ja vieläpä parhaasta päästä. Uwe Boll on 2000-luvulla tehnyt itselleen nimeä ohjaamalla toinen toistaan paskempia elokuvia, ja suuri osa näistä on ollut enemmän tai vähemmän videopeleihin perustuvia. En ala tässä käymään läpi Bollin historiaa sen tarkemmin, sillä seuraava juttuni tähän blogiin on todennäköisesti jonkinlainen katsastus hänen tärkeimpiin töihinsä, joten keskitytään itse elokuvaan.
Bloodrayne edustaa postmodernia videopelielokuvaa puhtaimmillaan. Se on synkkä, totinen, helvetin väkivaltainen, ja ennen kaikkea se esittää "sanovansa" jotain. Oletettavasti jotain ihmisessä asuvasta pahuudesta. Toisin sanoen: se on "aikuiseen makuun". Kaikeksi onneksi näistä tärkein, eli täysin ylilyöty väkivalta, toimii elokuvassa erinomaisesti. On aina ilahduttavaa nähdä käsin tehtyjä splatter-efektejä, ja Bloodraynessa niistä ei todellakaan ole pulaa. Efektit eivät tietenkään ole lähelläkään jotain Tom Savini -tasoa, mutta ajavat asiansa loistavasti, ja antavat elokuvalle toimivaa amatöörimäistä fiilistä.
Näkemisen arvoisen Bloodraynesta tekee kuitenkin kohtaus, jossa vieraillaan itsensä Meat Loafin esittämän "hedonistivampyyri" Leonidin luona. Elokuvan kannalta kohtaus on melko turha, mutta se onkin mukana lähinnä esittelemässä hulvattoman surrealistista vampyyriorgiakuvastoa. Leonidin kämppä on täynnä alastomia, voihkivia vampyyrinaisia jotka juovat verta ketjuissa roikkuvista ihmishanoista ja nurkassa istuu luista pianoa soittava pianisti! Bloodrayne olisi varmaankin paras näkemäni vampyyrielokuva, jos se olisi rakennettu täysin Leonidin ympärille.
Leonid haaremeineen.
Aiheuskollisuudesta on tämän kohdalla vaikea sanoa paljoakaan, sillä Bloodrayne on valitsemistani pelielokuvista ainoa jonka perustana olevaa peliä en ole pelannut. Mutta kun ottaa huomioon että elokuvassa on mm. suoraan videopelimaailmasta napattuja puzzlenomaisia kohtauksia ja, mikä parasta, täysin mihinkään liittymätön boossitaistelu, uskon että tämä puoli on elokuvassa hoidettu vähintäänkin kohtuullisesti. Tarinasta on turha juuri puhua. Yhteen superpahikseen henkilöityvä MUSTA SYNKKÄ VAMPYYRIAALTO uhkaa pyyhkäistä Geneerisen Fantasiamaailman yli, ja Rayne-niminen puolivampyyri (Kristanna Loken) on ainoa joka voi tämän estää. Sitten lennätetään verta niin perkeleesti. Yksinkertaista ja toimivaa. Pidemmän päälle tämä juonettomuus tosin käy pitkästyttäväksi, eikä Bloodraynesta loppujen lopuksi jää käteen muuta kuin saatanallisen siisti Meat Loaf ja paljon ihan messevää verenlennätystä.
Kaikeksi onneksi, ikään kuin muistutuksena siitä että Uwe Boll ei todellakaan tiedä mitä tekee, on elokuvan loppua vielä pidennetty täysin mihinkään liittymättömällä montaasilla elokuvan verisimmistä kohtauksista. Hyvä hyvä, Uwe, olivathan ne tosiaan aika hienoja efektejä! Siltikin, paras Boll-tapaus jonka olen tähän mennessä nähnyt!
Aiheuskollisuus: 3/5
Elokuva: 2/5
DOA: Dead or Alive (2006)
Helvetin tylsä elokuva. Tällaiselle mätkintäteokselle olisi eduksi, jos toiminta olisi tippaakaan mielenkiintoista tai jännittävää seurattavaa. Ikävä kyllä Dead or Aliven toimintakohtaukset ovat umpitylsiä ja surkeilla tietokone-efekteillä ehostettuja. On tietysti tavallaan hienoa, että salamaleikkauksiin tai muutenkaan toiminnan "piilottamiseen" ei ole turvauduttu. Ikävä kyllä tämä on loppujen lopuksi vain haitta, sillä yleensähän näitä tehokeinoja käytetään nimenomaan peittämään kaikki se mitä DOAssa innolla näytetään: kyvyttömyys suunnitella mielenkiintoisia taistelukoreografioita. No, on koko elokuvassa kyllä yksi hyvä mittelö, kun alkupuolella Christie (Holly Valance) pätkii agentteja ja pukee samalla päälleen. Tämä lystikäs ylilyönti kuitenkin unohtuu hyvin nopeasti kun varsinainen toiminta alkaa.
Se mikä DOAssa on lähes onnistunutta, on lähdeuskollisuus. Elokuva on väärällään vähäpukeisia naisia, joilla kaikilla on omat syynsä (joita valotetaan ensimmäisen kahden minuutin aikana) osallistua DOA-turnaukseen, jonka ympärillä elokuvan juoni pyörii. Ihan niinkuin siinä pelissä! Taisteluissa naiset ähkivät soveliaan orgastisesti, ja elokuvassa jopa pelataan eXtremeä (lue: hidastempoista ja tylsää) rantalentopalloa! Ikävä kyllä DOA pudottaa pallon (hihihi) siinä tärkeimmässä: tisseissä. Koko DOA-pelien pointtihan on naishahmojen järjettömät tissit, jotka hölskyvät kuin riivatut vesi-ilmapallot. Elokuva-DOAssa en nähnyt yhdenkään tissin rikkovan fysiikan lakeja! Hyvästä yrityksestä huolimatta DOA siis lopulta lässähtää kuin puhjennut silikoni.
Siis hei seriously!?
Luojan kiitos elokuvan tekijöillä on ollut pelisilmää olla venyttämättä leffaa väkisin. 87 minuutin mittaisena se on itse asiassa lyhyempi kuin pisin Armand Lohikosken koskaan ohjaama elokuva, Pekka ja Pätkä sammakkomiehinä! Elokuva ei muutenkaan ota itseään järin vakavasti, vaikkei silti tokikaan ole lainkaan hauska. Yksi hassu juttu on silti elokuvaan eksynyt: loppuratkaisun lähestyessä tarinan sankarit hälyttävät CIA:n paikalle webbilomakkeella (www.cia-org.gov). Tästä loogisesti seuraa se, että kaikille Salaisen Tukikohdan ruuduille ilmaantuu viesti "CIA ALERTED". Heh!
Aikakaudellisesti DOA on reliikki esiajalta. Se on lapsille suunnattua voimafantasiaa, eikä kohtuullisen kokoisilla hinkeillä varustetuista naisista huolimatta jaksa pitkään pitää mielenkiintoa yllä.
Aiheuskollisuus: 3/5
Elokuva: 1/5
Postal (2007)
Postal voittaa, ainakin minulta, miljoona pistettä jo lähtökuopissaan: se on Uwe Bollin ohjaama musta ja härski kreisikomediapelielokuva. Ensinnäkin: Uwe Bollin elokuvat ovat aina kiehtovia. Jotenkin ne vain aina onnistuvat olemaan täysin irrallaan ympäröivästä todellisuudesta, riippumatta siitä minkä genren puitteissa maestro kulloinkin leikittelee. Toiseksi: se on ainoa musta ja härski kreisikomediapelielokuva joka ikinä on tehty!
Elokuva sijoittuu peleistä tuttuun Paradisen kaupunkiin, ja sen pääosassa on peleistä tuttu Postal Dude (pallinaama Zack Ward). Tähän yhtäläisyydet peliin sitten loppuvatkin, sillä elokuvassa Dude ei murhaa viattomia sivullisia eikä virtsaa irtopäiden päälle. Elokuvan ”postalmaisuudet” ilmenevät lähinnä jatkuvana huomionkipeytenä, sillä koko elokuva on suunniteltu huutamaan katsojan naamalle, että ”katso nyt, eihän näin saa tehdä mutta tehtiin silti!!”
Ikävä kyllä Boll on pohjimmiltaan niin kiltti mies, että hänen mielestään kaikkein sopimattomimpia asioita ovat esimerkiksi peniksen muotoinen pehmolelu ja se, että Osama bin Laden ja George W. Bush ovat kavereita. Toisaalta myös peli, johon elokuva perustuu (Postal 2), on rankka vain näennäisesti. Muutamia epämiellyttävämpiä kohtia lukuunottamatta se on vain täynnä överiksi vedettyä, sarjakuvamaista väkivaltaa, jota on mahdotonta ottaa mitenkään vakavissaan. Eikä Postal 2 sitä paitsi juuri ole edes peli, vaan lähinnä pelaajan sadistisille himoille temmellyskentän tarjoava hiekkalaatikko.
Osama ja George W. ovat kavereita, OMG!!1 Eikö Uwe Bollilla ole mitään häpyä!
Näin ollen Postal tavoittaa pelin tunnelman varsin onnistuneesti, sillä sekin on lähinnä ohjaajansa mukasadistisia taipumuksia esittelevää perseilyä. Lisäksi, ikään kuin virallisena vahvistuksena, melko vastikään ilmestynyt Postal 3 otti innoituksensa nimenomaan tästä elokuvasta. Lienee siis pakko hyväksyä elokuva osaksi Postal-kaanonia.
Tämän analyysin jälkeen on hyvä kuitenkin muistaa yksi tärkeä seikka: Postal on aivan paska elokuva. Se ei ole rankka eikä hauska. Oikeastaan kaikesta sekoilusta ja hulluttelusta huolimatta siinä ei tapahdu pahemmin mitään mielenkiintoista, eikä juonessa juuri ole tolkkua. Bollin oma cameo on ihan kiva ja elokuvassa on yksi ihan hauska kääpiövitsi, mutta muuten anti jää laihaksi.
Aiheuskollisuus: 4/5
Elokuva: 1/5
Max Payne (2008)
Olisi mukava pitää tästä, perustuuhan se sentään suomalaisen Remedyn aivan erinomaiseen film noir -toimintapeliin. Ikävä kyllä Max Payneen tiivistyvät kaikki postmodernin aikakauden pelielokuvien huonot puolet. Se on itsetarkoituksellisen synkkä, mikä tekee siitä lähinnä tylsän. Se on itsetarkoituksellisen "cool", mikä tekee siitä supernolon. Se on itsetarkoituksellisen SYVÄLLINEN, mikä tekee siitä sekavan ja entistäkin naurettavamman.
Ymmärrän että voi näyttää hieman tekopyhältä kritisoida Max Paynea kaikesta siitä mistä Silent Hilliä kehuin, mutta kaikki se mikä Silent Hillissä on tehty edes auttavaa tyylitajua käyttäen, on Max Paynessa munattu alusta lähtien. Toisena argumenttina voi tietysti esittää jälleen kerran aiheuskollisuuden. Silent Hillit ovat peleinäkin kaikkea sitä mitä elokuvakin, mutta Max Paynen kaksi peliesiintymistä (kolmosta ei nyt lasketa, se tuli leffan jälkeen) on kirjoitettu kieli syvällä poskessa ja täysin överiksi vedetyt metaforat ja pohdiskelu naurattavat tarkoituksella. Elokuva taas yrittää olla niin helvetin totinen ja Vakavasti Otettava että meinaa itkettää, etenkin kun Marky Mark Wahlberg näyttelee selvästi paskemmin kuin pelissä Maxin äänenä toiminut James McCaffrey.
Toki elokuvan noir-henkisyydessä on yritystä ja on siinä sentään käytetty (ainakin kahdessa kohtaa) pelistä ja Matrixista tuttua bullet time -efektiä, mutta yrityksestäkin huolimatta Max Payne on yhtä tyhjän kanssa niin pelin faneille kuin laadukkaan rikoselokuvan ystävillekin.
Stop! Bullet time!
Aiheuskollisuus: 2/5
Elokuva: 1/5
Tekken (2010)
Nyt myönnän heti alkuun etten enää edes jaksa yrittää kirjoittaa tästä. Katsoin tämän esimerkkinä yhdestä tuoreimmasta pelielokuvasta, joka ei ole Resident Evilin jatko-osa, ja sain paljolti sitä mitä odotinkin. Tekken on tylsään dystopiatulevaisuuteen sijoitettu tarina tylsästä taistelulajiturnauksesta johon tylsä päähenkilö osallistuu voittaakseen rahaa ja kostaakseen tylsän äitinsä tylsän kuoleman. Tylsää tylsää tylsää. Elokuvan värimaailma on naurettavan synkkä, eikä se tunnu hahmojen nimiä lukuunottamatta juurikaan perustuvan Tekken-peleihin.
Leffa on liian vakava ollakseen mitenkään miellyttävää katsottavaa, toiminta on paskaa ja tahatontakaan komiikkaa on vaikea löytää. Ehkä olen viime aikoina saanut pienoisen yliannostuksen videopelielokuvia, mutta en usko että missään mielentilassa voisin innostua tästä elokuvasta tippaakaan. Blaah.
Bryan Fury (Gary Daniels) vs. Jin Kazama (Jon Foo).
Aiheuskollisuus: 1/5
Elokuva: 1/5