Kymmenen tohtori von Schnabelin suosikkiohjaajaa
Peter von Schnabel, 8. toukokuuta 2012
Avaan elokuvablogini listaamalla kymmenen suosikkiohjaajaani. Ajattelin että tämä on kätevä tapa esitellä itseni, tai ainakin elokuvamakuni. Näin lukijat saavat heti kättelyssä selville kuka olen miehiäni ja millaisia elokuvia täällä aion käsitellä. Ainakin tästä näkee että olen kenties turhankin vahvasti auteur-teorian lumoissa: uskon, että elokuvista saa eniten irti kun niitä tarkastelee osana ohjaajan koko tuotantoa. Olen enemmän yksittäisten tekijöiden kuin yksittäisten tyylilajien ystävä. Kyseiset tekijät nyt sitten sattuvat olemaan kaikki ohjaajia. Paitsi Charlie Kaufman.
1. David Cronenberg
Kanadalainen David Cronenberg on harvinaislaatuinen elokuvataiteilija, aito oman tiensä kulkija. Cronenbergin varhaistuotantoa kuvaillaan usein käsitteillä "body horror" ja "venereal horror" ja niiden esittämä kuva ihmisen kehollisuudesta ja seksuaalisuudesta onkin jotain täysin ainutlaatuista elokuvan historiassa. Perversioita ja epämuodostumia riittää enemmän kuin tarpeeseen.
Tämä varhainen vaihe huipentui ohjaajan vaikeimpaan, mutta myös palkitsevimpaan teokseen Videodrome (1983), joka toisaalta toi ohjaajan uraan uuden teeman, ihmiskehon ja persoonan muokkaamisen teknologian avulla. Tätä tematiikkaa käsittelivät myöhemmin myös elokuvat The Fly (1986), Crash (1996) ja eXistenZ (1999). Näistä viimeisin sukelsi myös aiempaa syvemmälle ihmismielen maailmaan ja kenties Cronenbergin myöhäistuotannon voikin laskea alkaneen tuosta elokuvasta, joka keskittyy vähemmän yliluonnollisiin kehon muutoksiin ja enemmän ihmisen todellisuudentajussa ja persoonassa tapahtuviin nyrjähdyksiin.
Kypsät myöhäistuotannon elokuvat A History of Violence (2005) ja Eastern Promises (2007) ovat tuoneet esille sen mikä on oikeastaan ollut Cronenbergin teosten sydämessä jo ensimmäisestä koko illan elokuvasta Shiversistä (1975) lähtien: ihmisen sisällä vellovien ja kilpailevien ristiriitaisten voimien käsittelyn. Cronenbergin elokuvalliset ilmaisukeinot vain ovat muuttuneet uran edetessä erilaisiksi. Tuoreimman A Dangerous Method (2011) -elokuvan freudilaisen tematiikan mukaisesti näitä voimia voisi kutsua nimillä Eros ja Thanatos - seksuaalivietti ja kuolemanvietti.
Kantavat teemat: Kehollisuus, seksuaalisuus, minuus, teknologia, väkivalta
Varhaistuotannon parhaat: Shivers, Videodrome
Keskituotannon parhaat: The Fly, Naked Lunch
Myöhäistuotannon parhaat: A History of Violence, Eastern Promises
Vältä näitä: Ehkä Fast Company, jota en ole kyllä nähnyt. Spider on melko persoonaton.
2. David Lynch
Toinen David on mennyt vielä kaimaansakin pidemmälle siinä omalaatuisuuden tavoittelussa. Cronenberg käyttää vielä melko perinteistä elokuvakerrontaa, joskin hyvin omaperäisten ja häiriintyneiden visioiden luomiseen. Lynch on sen sijaan luonut aivan uuden elokuvallisen kielen, jota joku itseäni viisaampi elokuvakriitikko on kutsunut "amerikkalaiseksi surrealismiksi".
Tämän kerrontatavan siemenet viljeltiin jo debyyttiohjauksessa, hitaasti ja halvalla valmistuneessa Eraserheadissa (1977), joka on yksi painajaismaisimmista koskaan tehdyistä elokuvista. Tämän jälkeen Lynch kuitenkin siirtyi perinteisempään elokuvailmaisuun, joka huipentui Blue Velvetissä (1986). Se on päällisin puolin kuvattu kuin mikä tahansa loogista ja kronologista kerrontaa seuraava elokuva, mutta koko tarina on itseasiassa arkkityyppien kautta kerrottu vertauskuvallinen analyysi amerikkalaisesta unelmasta. Tai oikeastaan pohjimmiltaan sukupuolesta, seksistä ja rakkaudesta.
Twin Peaks oli monessa mielessä käännekohta Lynchin uralla. Vuosina 1990-91 esitetty tv-sarja mullisti koko tv-ilmaisun, ja sitä seuranneen Twin Peaks: Fire Walk With Me (1992) -elokuvan myötä Lynch alkoi mielestäni todella löytää omaa ääntään. Elokuva on hyvin parjattu ymmärrettävistä syistä. TV-sarjan ystäville se ei tarjoa siitä tuttua huumoria, samaistuttavia henkilöhahmoja ja pikkukaupungin sympaattisuutta, ja toisaalta sarjaan perehtymättömät ovat täysin pihalla siitä mitä elokuvassa tapahtuu. Niin on kyllä tv-sarjan katsonutkin, mutta ei aivan yhtä pahasti.
Itse kuitenkin kuulun siihen pieneen elokuvan kohderyhmään, joka pitää sarjassa kaikista sen synkistä, mystisistä ja monitulkintaisista elementeistä, mutta pärjäisi aivan hyvin ilman sitä kaikkea ihmissuhdesaippuaa ja kotoisaa huumoria. Tuossa elokuvassa Lynch alkoi kunnolla hylätä elokuvan perinteistä kieltä ja osoitti ainakin minulle, että elokuvan ei tarvitse "kertoa" mistään ollakseen loistava. Irralliset kuvan ja äänen yhdistelmät ja unenomainen logiikka ovat täysin hyväksyttäviä elokuvallisen kerronnan muotoja.
Lost Highway (1997) ja Mulholland Drive (2001) veivät tämän unenomaisen tavan käsitellä vaikeita ihmissuhdeasioita huipennukseensa. Nämä kaikki kolme suosikkielokuvaani oikeastaan ovat hyvin samanlaisia. Kaikki kertovat epäkonventionaalisilla keinoilla pohjimmiltaan aika konventionaalisen tarinan. Elokuvat ovat hyvin yksinkertaisten ja alkukantaisten ihmisyyden osien äärellä, mutta kertovat ne rikkonaisesti. Konventionaalisen kerronnan hylkäämisessä ei kuitenkaan ole mitään itsetarkoituksellista. Totutut kerronnan muodot luovat keinotekoista turvallisuutta, mutta Lynchin elokuvien rakenne ravistaa katsojan hereille, epämukavaan henkiseen tilaan jossa kauheat asiat on pakko kohdata, eikä niitä voi lukita turvallisesti elokuvan rakenteeseen.
Lynchin mahdollisesti viimeinen elokuva Inland Empire (2005) on jo autuaassa yksinäisyydessään jossain elokuvien astraalitasolla. Sillä elokuvalla Lynch tuntuu hylänneensä lopullisesti kaiken sen mikä mielletään elokuvaksi ja tuloksena on painajaismainen kolmituntinen äänen ja kuvan vyörytys, jota on mahdotonta avata ja ymmärtää tietoisen minän kautta. Se iskee suoraan unitodellisuuteen ja alitajuntaan ja on siinä mielessä se definitiivinen "aivot narikkaan" -elokuva. Sitä ei voi analysoida ja ymmärtää järjellä, se on vain koettava täydellisen antautumisen tilassa. Se, että käytän "aivot narikkaan" -ilmaisua näin poikkeuksellisessa asiayhteydessä, kertookin kaiken oleellisen minusta elokuvankatsojana.
Kantavat teemat: Seksi, väkivalta, amerikkalainen unelma, ihmissuhteet
Varhaistuotannon parhaat: Eraserhead, Blue Velvet
Myöhäistuotannon parhaat: Twin Peaks: Fire Walk With Me, Lost Highway, Mulholland Drive
Vältä näitä: Dyyni
3. Peter Greenaway
Myös Greenawayllä on melko jäljittelemätön tyyli. Hän on enemmän sukua Lynchille, koska hänkin on muokannut elokuvakielestä jotain aivan omaansa. Hänen teoksistaan näkyy pakkomielteinen intohimo maalaustaidetta kohtaan ja parhaimmillaan hänen elokuvansa ovatkin kuin kokoelma maalauksia. Sommittelu ja liikkeen dynamiikka ovat Greenawayn tuotannossa äärimmäisen tarkkaan mietittyjä. Niitä täydentävät loistavasti minimalistinen musiikki, josta useimmiten vastaa Michael Nyman.
Greenawayn kuvat eivät sen sijaan ole minimalistisia vaan täynnä yksityiskohtia ja värejä, mutta ihmisten liikkeet näissä maalauksellisissa asetelmissa ovat usein hyvin pienieleisiä. Tämä toimii hyvin musiikin kanssa: sekä äänessä että kuvassa on samanlaista pienen tekemistä suureksi. Parhaimmillaan tämä näkyy kamera-ajoissa joissa siirrytään yhdestä maalauksellisesta asetelmasta toiseen saumattomasti. Hitaasti kehittyvinä crescendoina etenevä musiikki korostaa liikkeen ilmaisuvoimaa tavalla, joka heijastaa samalla myös elokuvan henkilöiden sisäistä maailmaa. Greenawayta osuvampaa elokuvamusiikin valitsijaa en ole kohdannut. Greenawayn kuvan ja äänen liitto on myös ainoaa elokuvataidetta joka saa minut liikuttumaan ilman muuta syytä kuin taiteellisen ilmaisun voiman aiheuttama ihmetys.
1990-luvun alun tuotannosta Prosperon kirjat (1991) ja The Baby of Mâcon (1993) ovat suoranaisesti hengästyttäviä katselukokemuksia. Niin ylitsevuotavan pikkutarkkaa mutta suureellista näiden elokuvien audiovisuaalinen vyörytys on. Tuntuu että näissä tuotantonsa huippukohdissa Greenaway on nähnyt enemmän vaivaa yksittäisten otosten toteuttamiseen kuin keskimääräinen ohjaaja kokonaiseen elokuvaan.
Kantavat teemat: Seksi, väkivalta, taide
Parhaat palat: A Zed and Two Noughts, Prosperon kirjat
Vältä näitä: En ole nähnyt vielä yhtään Greenawayta joka ei olisi katsomisen arvoinen, mutta Baby of Mâcon on hyvin raskassoutuinen teos muutenkin haastavalta ohjaajalta, joten siitä ei ainakaan kannata aloittaa. En ole kyllä nähnyt tuoreimpia teoksia, jotka ovat kuulemma aika huonoja klassikoihin verrattuna.
4. Michael Haneke
Itävaltalainen Haneke on taitava tekemään erityisen masentavia elokuvia. Niistä tulee poikkeuksetta paha mieli ja niiden katsominen on henkisesti raskasta. Se on kuitenkin tärkeää, sillä Haneken elokuvat kertovat masentavista asioista - postmodernista emotionaalisesta tyhjyydestä, julmuudesta ihmissuhteissa ja mielivaltaisesta väkivallasta.
Haneken tapa kuvata väkivaltaa oikeasti järkyttävällä tavalla on nykyelokuvassa aivan ainutlaatuista. Hän ymmärtää näyttämättä jättämisen voiman ja saa väkivallan tuntumaan niin kamalalta kuin se oikeasti on. Muut väkivaltaa kuvaavat elokuvat sortuvat lähes poikkeuksetta mässäilyyn ja viihteistämiseen, mutta Haneken elokuvien katsominen väkivaltapornona on äärimmäisen vaikeaa.
Haneken katsominen vaatii aina erityisen mielentilan, eikä niitä huvita usein katsoa. Ne kuitenkin jäävät mieleen poikkeuksellisen pitkäksi aikaa katsomisen jälkeen ja jättävät pysyvän jäljen muistiin. Jos pidetään taiteen keskeisenä tehtävän ravistella katsojansa hereille maailman kritiikittömästä hyväksymisestä, ja shokeerata ihminen tajuamaan jotain olennaista itsestään ja yhteiskunnasta, Haneke tekee maailman parasta taidetta.
Kantavat teemat: Väkivalta, yhteiskunta, seksuaalisuus
Parhaat palat: Seitsemäs manner, Bennyn video, Funny Games, Pianonsoitonopettaja
Vältä näitä: Kaikista Haneken elokuvista tulee paha mieli, ei niitä kannata katsoa.
5. Roman Polanski
Alunperin olin kiinnostunut eniten Polanskin okkultismia sivunneista teoksista Rosemaryn painajainen (1968) ja Yhdeksäs portti (1999), enkä voi sanoa etteikö mielenkiintoon olisi vaikuttanut Polanskin henkilökohtainen tragedia Manson Familyn käsissä. Sittemmin olen alkanut arvostaa hienovaraisempaa lähestymistapaa ja todennut, että suurimman ilmaisuvoiman Polanskin elokuvat saavat silloin kun niistä riisutaan kaikki ylimääräinen: yliluonnolliset elementit, juonikuviot tai henkilöhahmot.
Polanski on mestari kuvaamaan pienen ihmisryhmän välisiä psykoseksuaalisia suhteita - mitä pienemmillä eleillä hän sen tekee, sitä paremmin se onnistuu. Parhaiten tämä näkyy Polanskin pelatessa mahdollisimman vähällä - kolmella näyttelijällä ja yhdellä tapahtumapaikalla - elokuvissaan Veitsi vedessä (1962) ja Yö ei tunne armoa (1994). Monien ohjaajien kohdalla arvostan nimenomaan heidän tapaansa kuvata ihmisen sisintä abstraktin elokuvataiteen keinoin, mutta Polanski osaa tuoda sen esille ihmisten kasvoilla ja henkilöiden välisissä jännitteissä kenties paremmin kuin kukaan muu ohjaaja.
Kantavat teemat: Seksi, sukupuoli, kehollisuus, minuus
Varhaistuotannon parhaat: Veitsi vedessä, Cul-de-sac, Inho
Myöhäistuotannon parhaat: Katkera kuu, Yö ei tunne armoa
Vältä näitä: Pirates!
6. Shion Sono
Japanilaiset ovat tunnetusti outoja ja tekevät häirintyneitä ja äärimmäisiä elokuvia. Shion Sonon elokuvissa on sen lisäksi kuitenkin myös jotain tutumpaa kuin japanilaisissa elokuvissa yleensä - jotain länsimaisempaa. Kenties tämä liittyy kristinuskoon yhtenä hänen keskeisistä teemoistaan. Sonon elokuvat tuntuvat olevan parodioita sekä japanilaisesta yhteiskunnasta että länsimaisesta elämäntavasta kokonaisuutena. Tai oikeastaan japanilainen yhteiskunta alkaa tuntua länsimaisen elämäntavan parodialta kun katsoo Sonon elokuvia. Keskeisenä teemana on yksilöllisyyden ja minuuden täydellinen purkaminen, joka näyttäytyy kapitalistisen yhteiskuntajärjestyksen väistämättömänä huipentumana etenkin elokuvassa Noriko's Dinner Table (2005).
Kantavat teemat: Uskonto, yhteiskunta, väkivalta, seksi, minuus
Parhaat palat: Noriko's Dinner Table, Strange Circus, Love Exposure
Vältä näitä: Cold Fishiä en ole nähnyt mutta se on lytätty yksimielisesti.
7. Andrei Tarkovski
Pidän Tarkovskin elokuvista tavallaan samasta syystä kuin Greenawaynkin. Molemmat osaavat tehdä henkeäsalpaavia visioita, ihan ilman tietokone-efektejä. Heidän elokuviaan katsoessa tulee harvinaislaatuinen "miten tämä on voitu tehdä!" -haltioituminen, johon kovimmatkaan CGI-nysväykset eivät pysty. Samanlaista ihmetyksen tuntua eivät elokuvat nykyään niin helposti enää aiheuta koska tietokoneiden ansiosta "kaikki on mahdollista". Tarkovski luo visuaalisesti upeita teoksia pääosin lavastuksella, valaistuksella, rajauksilla ja loistavasti toteutetuilla kamera-ajoilla. Lynchin tapaan Greenaway ja Tarkovski ymmärtävät että elokuvataiteen ilmaisuvoima ei ensisijaisesti liity henkilöhahmoihin, juoneen ja dialogiin, vaan liikkuvan kuvan ja äänen ainutlaatuiseen yhteisvaikutukseen.
Kantavat teemat: Uskonto ja kaikki muu ylevä
Parhaat palat: Peili, Stalker
Vältä näitä: Sama juttu kuin Greenawayn kanssa: ei ole mitään vältettävää, mutta Peilistä ei ehkä kannata aloittaa.
8. Ingmar Bergman
Bergman-faniksi tunnustautuvan Woody Allenin elokuvassa Manhattan (1979) Diane Keatonin hahmo Mary kertoo ohjaajasta seuraavaa:
[H]is view is so Scandinavian. It's bleak, my God ... it is the dignifying of one's own psychological and sexual hang-ups by attaching them to these grandiose philosophical issues, that's what it is.
Ei tuohon ole mitään lisättävää, paitsi että Mary kritisoi Bergmania juuri niistä asioista, joiden vuoksi Bergman on niin loistava!
Kantavat teemat: Uskonto, kuolema, ihmissuhteet
Parhaat palat: Seitsemäs sinetti, Mansikkapaikka, Neidonlähde, Talven valoa
Vältä näitä: Paholaisen silmä on ihan hauska komediallisempi Bergman, mutta myös ainoa näkemäni jonka katsomista en pidä mitenkään olennaisena.
9. Lars von Trier
Von Trierin parhaat elokuvat ovat loistavia siksi että ne saavat välitettyä ihmisten tuskan ja kärsimyksen poikkeuksellisen kivuliaasti katsojalle asti. Esimerkiksi Breaking the Waves (1996), Dancer in the Dark (2000) ja Dogville (2003) lukeutuvat elämäni raskaimpiin katselukokemuksiin, koska niiden aikana tekee mieli huutaa "EI NOIN SAA TAPAHTUA, YHYY!!!" Elokuvataiteen usein aiheuttama vieraannuttamisreaktio, joka mahdollistaa vaikka minkä kauheuksien näkemisen valkokankaalla, ei von Trierin tuotannossa toimi. Tuo mahdottomuus paeta on minun mielestäni hyvän elokuvan merkki, ja myös Haneke on suosikkejani samasta syystä.
Toisaalta von Trierin elokuviin sisältyy myös vähemmän raastavia elokuvia. They Shoot Actors, Don't They! -blogissa tiivistetäänkin ohjaajan tuotannon kaksi kantavaa, välillä risteävääkin, juonnetta seuraavasti: von Trierin elokuviin kuuluu niin järki- kuin tunne-elokuviakin. Nuo raastavimmat elokuvat ovat tunne-elokuvia ja sitten toisaalta Riget-sarja (1994-1997) ja Antichrist (2009) ovat niitä järkielokuvia. Ne siis eivät käsittele mielestäni inhimillisiä tunnereaktioita brutaalin armottomasti, vaan ottavat hieman enemmän etäisyyttä aiheeseensa. Niitä katsoessa on välinpitämättömämpi asenne. Sellainen tunne, että näin asioiden kuuluukin tapahtua. Henkilöhahmojen kohtalo ei varsinaisesti liikuta vaan sen luovuttaa mielihyvin elokuvantekijän huomaan. Siksi ne Antichristin kohutut shokkikohtauksetkin on kohtuullisen "helppoja" katsoa.
Kantavat teemat: Uskonto, kuolema, sukupuoli
Parhaat palat: Riget (sarja), Dogsville, Antichrist
Vältä näitä: En oikeastaan pidä Breaking the Wavesista, mutta se luultavasti johtuu vain siitä että se on emotionaalisesti liian raskas.
10. Darren Aronofsky
Aronofskyn tuotannosta ei ole ihan yhtä helppo löytää kantavaa teemaa tai edes leimallista visuaalista tyyliä kuin muiden suosikki-auteurieni elokuvista, joten muuntautuvuus lienee hänen parhaita puoliaan. Tietynlainen synkkyys kaikkia hänen elokuviaan silti leimaa. Unelmien sielunmessu (2000) ja varsinkin The Fountain (2006) ovat hurjaa audiovisuaalista tykitystä, kun taas Pi (1998), The Wrestler (2008) ja Black Swan (2010) noudattavat paljon realistisempaa ja vähäeleisempää kerrontaa.
Kantavat teemat: Uskonto, minuus
Parhaat palat: Unelmien sielunmessu, The Fountain, Black Swan
Vältä näitä: The Fountain toimii kokonaisuutena selvästi huonoimmin Aronofskyn elokuvista, mutta tykkään siitä silti valtavasti.
Seuraavien ohjaajien tuotannon tunnen toistaiseksi liian huonoksi osatakseni arvioida kokonaisuutta: Jacques Tourneur, Carl Theodor Dreyer ja Gaspar Noé. Sofia Coppola oli siinä rajoilla myös.