Halloweenstravaganza 2012! - Osa 1
Vesa "Pilotti" Mustonen, 12. marraskuuta 2012
"Dead cats hanging from poles, little dead are out in groves, I remember Halloween" lauloi Misfits aikoinaan ja luojan kiitos se pitää edelleen paikkansa! Vaikka Halloween ei kestäkään koko kuukautta, me täällä blogosfäärissä eli blogoversumissa nautimme sen tuomista iloista niin pitkään kuin mahdollista. Toisin sanoen pyrimme katsomaan yhden kauhuelokuvan jokaista lokakuun päivää kohden.
Tai näin siis olin ajatellut, ja halusin tietysti ystäväni Dr. Schnabel, Ph.D:n mukaan leikkiin! Etenkin koska arvasin että näkemyksemme kauhuelokuvista ja lähes kaikesta niihin liittyvästä eroavat kohtuullisen paljon. Kuten tästä haasteestakin päätellä saattaa, minä rakastan kauhuelokuvia! Itse en juurikaan välitä siitä onko elokuva jotenkin pelottava, kauhistuttava tai turvaton katsoa. Oikeastaan pidän nimenomaan elokuvista joita on hauska katsoa. Haluan haussuja tappoja, tyhmiä one-linereita, siistejä efektejä, törkeää ylinäyttelyä ja etenkin paljon verta! Rakastan 80-luvun typeriä kauhukomedioita, rakastan splatteria ja rakastan mörköjä. Minkäs teet, olen yksinkertainen mies.
31 elokuvan tavoite tuli itselläni tänä vuonna ikään kuin vahingossa ihan ylitettyä, loppusaldo on näpsäkät 33 rainaa, leffaa ja pätkää. Ohjelmassa siis monta postausta horroria, trilleriä ja veristä komediaa! Itse jaoin katsomani elokuvat eri kategorioihin, pääasiassa elokuvassa esiintyvien pahisten mukaan. Mukana ovat monet genren klassikot kuten zombiet, murhamiehet ja pahansuovat alienit. Nauttikaa!
Varmasti muuten ensimmäistä ja viimeistä kertaa minä kirjoitin elokuvista pidempiä tekstejä kuin Tri "Ötker" Schnabel.
Osa 1: Murhanhimoisia mielipuolia!
Aina ei tarvitse olla mörkö että voi käyttäytyä hirviömäisesti. Sarjamurhaajat ja muut silpojat ovat kauhuelokuvien vakiokamaa, ja vaikka olenkin itse aina ollut enemmän alieneiden, zombien ja muiden mörrimöykkyjen perään, ei kunnon slasherissakaan ole mitään vikaa. Ja kyllähän kaikkiin hyviin slasher-pahiksiin liittyy se yliluonnollinen vääjäämättömyys ja usein myös vähintäänkin näennäinen kuolemattomuus.
Teksasin moottorisahamurhat (The Texas Chainsaw Massacre, 1974)
Klassikoiden klassikko! Evil Deadin ja Halloweenin kanssa yksi maailman jokaiselta "parhaat kauhuelokuvat"-listaukselta löytyvä elokuva ja kaikkien mielestä myös maailman pelottavin elokuva I-ki-nä. Sen filmikelat ovat tallessa New Yorkin modernin taiteen museossa. Sitä on tulkittu varmasti sadoissa esseissä ympäri maailman ja siitä puhuttaessa käytetään sanoja kuten "powerhouse", "unrelenting" ja "waking nightmare". Ja ei se ainakaan minua haittaa, myönnän kyllä että on se hemmetin hyvä! Ja ihan rehellisesti sanottuna edelleen myös tunnelmaltaan erittäin painostava.
Moottorisahailun juoni on superyksinkertainen ja näyttelijät megahuonoja, mutta se ei olekaan Texasissa se Juttu. Ohjaaja Tobe Hooper käyttää nollabudjettinsa satasella hyödyksi, eikä tällaista elokuvaa voisi ikimaailmassa tehdä jos rahaa olisi tarpeeksi. Elokuva on rupisen ruma sekä kuvaukseltaan että hahmoiltaan, mutta juuri siksi se onkin niin nerokas. Texasin maailmassa ei ole pienintäkään ilon- tai valonpilkahdusta, ja sitä katsoessa voi suorastaan haistaa paskan ja kuivuneen veren sekoituksen nenäkarvoissaan. Ja mikä tärkeintä, sen äänimaailma on kammottavin ilkimys koko maailmassa! Jos hallitseva ääni ei ole moottorisahan raivokas ja loputtomiin jatkuva pärinä, se on kolinaa ja kilinää ja kaikkea muuta epämiellyttävää. Hyvin, hyvin ikävää, ja todellakin toimii!
5/5
Leatherface kuntolenkillä.
Halloween - naamioiden yö (Halloween, 1978)
Olisihan se kurjaa viettää Halloween-kuukausi katsomatta itse elokuvaa! Ei oma lempparini John Carpenterin tuotannosta, mutta kaiketi kuitenkin se tunnetuin. Eikä siinä mitään, säkenöivä kauhutimanttihan (luin tuon jostain lehdestä) se on, ehdottomasti!
Oudointa Halloweenissa on kyllä se, että huolimatta sen saamista kehuista ja huomiosta kukaan ei ole 30 vuoden aikana onnistunut tavoittamaan samaa tunnelmaa. En tietenkään tarkoita etteikö hyviä kauhuelokuvia olisi nähty Halloweenin jälkeen, oikeastaan mielestäni on ilmestynyt lukuisia parempiakin, mutta samaa hidastempoista ja painostavaa tunnelmaa ei ole moneen otteeseen Halloweenin jälkeen tavoitettu. Carpenter ymmärsi sen tärkeimmän: ei ole pelottavaa nähdä kun joku tapetaan, pelottavaa on odottaa sitä. Halloween on täynnä huikaisevia otoksia joissa murhamies Meyers vain vilahtaa taustalla tai häilyy kuvan taka-alalla, mikä luo kivasti tunnetta siitä että herra yksinkertaisesti on kaikkialla yhtä aikaa.
En tiedä mitä sanoisin, kun kaikkihan tämän leffan kai tietävät. Erinomainen raina, erittäin harvoin tavoitettu tunnelma, tautisen kovat Carpenterin säveltämät musiikit. Minä sanon kyllä!
4/5
Teksasin moottorisahamurhat 2 (The Texas Chainsaw Massacre 2, 1986)
No johan on varttivuosisadassa ääni muuttunut kellossa! Tällä kertaa rahaa on ollut oletettavasti noin kaksituhatta kertaa enemmän, ja se on käytetty viimeistä taalaa myöten kaikkien perseily-, vammailu- ja peeloilumittarien takomiseen punaiselle. Melkein kaikki ilmeisesti vihaavat tätä ja kyllähän se hyvin tehokkaasti lataa lastinsa kaiken sen päälle mikä teki ensimmäisestä Texasista niin suuren klassikon. Mutta kuten minulla on tapana, haraan vastaan enkä ymmärrä miksi ihmiset nillittävät siitä mitä elokuva ei ole, eivätkä nauti siitä mitä se on: totaalisen nerokasta kohellusta!
Heti elokuvan ensimmäinen kohtaus kertoo mistä on kyse. Kaksi käsittämättömän ylivedettyä frat boy douchebagia ajelee Texasin moottoriteitä, ammuskelee kaikkia vastaantulevia postilaatikoita ja liikennemerkkejä revolverilla ja soittelevat pilapuheluita paikallisen radiokanavan toivelauluohjelmaan. Sitten he omaksi harmikseen piruilevat Leatherfacen perheelle ja joutuvat legendaarisen siltakohtauksen uhreiksi.
Elokuvan edetessä touhu muuttuu toki vieläkin pimeämmäksi, ja erityismaininta on annettava pääosaa esittävälle Dennis Hopperille. Mies on selvästi kätkenyt elokuvan vammaisen asenteen sydämeensä ja tutkiskellut sitä hartaasti, sillä hän on kannibaaliperhettä maanisesti jahtaavana sheriffinä jokseenkin uskomaton. Psykoottisia monologeja riittää ja elokuvan huipentava moottorisaha-kaksintaistelu sheriffin ja Leatherfacen välillä on jotain niin kaunista että minun runoilijankykyni eivät sitä riitä kuvailemaan. Suosittelen! Kannattaa tosin katsoa se ensimmäinen ensin, sillä Leatherfacen näkeminen moottorisahaansa runkkaamassa (tai herra tietää mitä) vie hahmolta sitä tiettyä uhkaavuutta jota ensimmäisestä nauttiminen saattaa vaatia.
En muuten tiedä mikä tämän virallinen suomennos on. IMDB:ssä se on alkuperäisestä poiketen Teksasin moottorisahamurhaaja, mutta wikipediassa taas mainitaan ne murhat. Jos tiedätte niin kertokaa minullekin! (Pahoittelut muuten että blogissa ei ole toistaiseksi kommentointimahdollisuutta, Schnab. Huom.).
5/5
Isäpuoli (The Stepfather, 1987)
Jumalauta, sehän on Lostin Locke (Terry O'Quinn)! Paskasarjan paras hahmo esittää tällä kertaa isänpuolikasta, joka on niin sanotusti klassisten perhearvojen ystävä. Ikävä kyllä mies vie intonsa amerikkalaiseen unelmaan niin pitkälle, että jos oma perhe sattuu osoittamaan pienimpiäkin itsenäistymisen merkkejä (esim. tytär tahtoo treffeille), niin kaveri viiltelee heiltä kurkut auki ja hankkii itselleen uuden perheen. Tästä lähtökohdasta on rakennettu oikein toimiva trilleri, kun tuoreimman perheen tyttärelle alkaa vähitellen valjeta millainen mies uusi isukki oikein onkaan, mutta kukapa kiukuttelevaa teiniä uskoisi.
Elokuvan tähti on tietysti O'Quinn, joka näyttelee psykoottista perheenisää sellaisella kiihkeydellä että enpä uskaltaisi nukahtaa miehen viereen tänä yönä (vaikka mieli tekisi ja mahdollisuus olisi)! Suuri osa hahmon hyytävyydestä tulee toki sen kylmästä johdonmukaisuudesta, ja elokuva on muutenkin varsin erinomaisesti kirjoitettu. Isäpuoli onkin enemmän painostava rikostrilleri kuin varsinainen kauhuelokuva, mutta enpä ole koskaan ollut turhan tarkka näissä asioissa (tällä listalla on sitä paitsi ihan silkkoja komedioitakin). Lisäksi se on hemmetin hyvä!
4/5
Kun katsoo tarpeeksi kauan amerikkalaiseen unelmaan, se katsoo takaisin.
Mielipuoli kyttä (Maniac Cop, 1988)
Taas yksi ehta kasariklassikko, ja näinhän elokuva juuri pitää tehdä! Vammailua, verenvuodatusta ja tyhmää huumoria, niistä on mielipuolet kytät tehty. Kuten pitääkin, elokuvan juonen voi päätellä käytännössä alusta loppuun pelkästään nimen lukemalla, mutta kerron sen silti: New Yorkin poliisilla on ongelma brutaalin murhasarjan kanssa, ja silminnäkijöiden mukaan murhamies on pukeutunut poliisiksi. Sitten konstaappeli Forrestin (aina yhtä loistava Bruce Campbell) vaimo murhataan ja hän joutuu epäillyksi numero yksi. Ei muuta kuin todellista konnaa jäljittämään!
Loppujen lopuksi yksinkertainen tarina on itse asiassa kirjoitettu yllättävän hyvin, kun ottaa huomioon että kyseessä on ehta luokan B edustaja. Murhaajan todellinen henkilöllisyys paljastetaan tyylikkäästi vähitellen, ja hauskana kikkana heppua näytetään jatkuvasti, mutta kasvot pysyvät joka kerta strategisesti piilossa. Leffa ei oikeastaan ole mitenkään erityisen väkivaltainen tai toiminnallinen, mutta kyllä siinä silti tapetaan huomattava määrä miehiä ja naisia. Lisäksi loppuhuipennus on täynnä timanttista mättöä aseilla, autoilla ja ilman, ja pahiksen naamasta revitään käsittämättömän paljon hupia sitten kun se lopulta näytetään. En muista että olisin ikinä nauranut kenenkään kasvoille yhtä paljon, ja luojan kiitos se on tällä kertaa ihan tarkoituksen mukaista ja jopa suotavaa.
Mielipuolen kytän onnistuminen ei tietysti ole mikään ihme, sillä sen on käsikirjoittanut tietyissä piireissä varsin kovan statuksen omaava Larry Cohen. Jos minulta kysytään, niin miehen tiukin onnistuminen on toki ihmiset tahdottomiksi zombeiksi muuttavasta, mutta äärimmäisen herkullisesta jugurttimönjästä kertova Stuff - Murhaavaa mössöä, mutta myös surmaajakytän seikkailut jatko-osineen ovat totta kai pakkokatsottavaa kaikille murhista kiinnostuneille.
4/5
Black Christmas (2006)
Joulukauhu toimii aina! Black Christmasin kohdalla on kyllä suuri pettymys, että suurimman osan ajasta murhaaja ei ole pukeutuneena joulupukiksi, mutta onneksi joulu muuten näkyy kaikkialla. Kyseessä on siis vuonna 2006 ilmestynyt uusintaversio vuoden 1974 klassikosta. Alkuperäistä en ole itse koskaan nähnyt, mutta tämä remake on itseasiassa ihan onnistunut, joskin tavanomainen slasher.
Kaikki eivät välttämättä ole samaa mieltä, mutta itse rakastin sitä että elokuvaan on saatu tungettua jokseenkin kaikki kauhuelokuvakliseet ja vielä vedetty ne täysin överiksi. Hahmot ovat uskomattoman yksiulotteisia tyhjäpäitä, tekevät käsittämättömän typeriä päätöksiä naurettavan ohuen, mutta silti häkellyttävän sekavan juonen keskellä. Ja tottakai murhaaja on mielettömän hullu ja pakenee suorastaan vammaisen turvallisesta mielisairaalasta. Ja ties mitä!
Mutta mitä väliä! Niinhän sen kuuluukin mennä! Okei, ei Black Christmas ole mitenkään erityisen mieleenpainuva, mutta siinä on monia hyviä tappoja ja murhaajan menneisyyttä valottavat flashbackit ovat ihan onnistuneen surrealistisia. Juttujen perusteella alkuperäinen toki vaikuttaa miljardisataa kertaa mielenkiintoisemmalta, mutta myöhäistä itkeä kun remake on jo verkkokalvoilla.
3/5
XII (2008)
Höh! XII alkaa oikein lupaavalla kohtauksella jossa vastikään Vegasissa naineen miehen pää räjäytetään haulikolla veriseksi mössöksi, mutta siitä eteenpäin mennäänkin puhtaasti alamäkeen. Elokuvan lähtökohta on toki ihan hauska: vankilasta vapautunut tyyppi palaa kostamaan hänet vankilaan lähettäneille valamiehille ja kuten odottaa saattaa, vähitellen paljastuu ettei tyyppi oikeasti ollut edes syyllinen.
On siis aika murhata! Harmi kyllä ensimmäistä lukuunottamatta kaikki tapot ovat melko tylsiä. Jonkun päälle ajetaan autolla, joku kuristetaan ja ties mitä geneeristä. Murhamiehen Juttu on vielä murhan päälle repiä uhrin naama irti, mutta siitäkään ei kovin montaa shokkia saati huvitusta saada irroitettua. Ilmeisesti elokuvan tekijätkin ovat tämä tajunneet, sillä DVD:ltä löytyy yksi parhaista ekstroista johon olen törmännyt: lyhyt making of -dokumentti edellä mainitusta päänräjäytyskohtauksesta! Koko dokumentissa ei ole lainkaan puhetta, vain menevää elektronista jumputusta ja erilaisten käytännöllisten ja tietokoneella tehtyjen efektien esittelyä. Hulvatonta!
2/5
The Strangers (2008)
Tässä se on! Tämän lähemmäksi Halloweenia on tuskin muutamaan vuosikymmeneen päästy! Joo, tiedän että liioittelen ja kuten jo Halloweenin arvostelussa kirjoitin, ei se ole niin korkea merkkipaalu että kaikkea pitäisi siihen verrata. Mutta koska se on The Strangersin ilmiselvin vertailukohta, niin näin me nyt tulemme tekemään. Ja olen sitä paitsi juuri nyt sen verran täpinöissäni tästä että en voi muuta.
The Strangers tekee juuri sen mitä Halloweenkin. Sen pahikset tuntuvat olevan aina ja kaikkialla, ne häilyvät kuvien taustalla vain hiljaa seuraten kun päähenkilöt yrittävät epätoivoisesti lukita ovia ja teljetä ikkunoita. Ne ovat aina siellä minne kukaan ei katso, tai vain naureskelevat vieressä kun sankarimme ryömivät ojan pohjalla muka piilossa. Ja kaikki tuntuu niin järjettömältä ja satunnaiselta, miksi kukaan tahtoisi hyökätä ihastuttavan Liv Tylerin kimppuun (lause oli epäironinen, jos joku miettii)?
Totta kai kun kerran kauhuleffassa ollaan, käyttäytyvät päähenkilöt välillä varsin ääliömäisesti, mutta ei sillä ole väliä. Lähteehän Jamie Lee Curtiskin halloweenissa yksin etsimään ystäviään, joille epäilee sattuneen jotain kamalaa! Tahtoisin jotenkin vakuuttavasti todistaa että tämä on todella katsomisen arvoinen huolimatta Liv Tyleristä ja korkeista tuontatoarvoista, mutta en vain ole kovin hyvä kirjoittaja. Lisäksi IMDB:n arvosteluja lukiessa tulee sellainen olo, että olen myös kovasti väärässä. Jos kuitenkin pidät Halloweenista, ja miksipä et pitäisi, niin tarkasta ihmeessä myös tämä!
4/5
Where's Waldo?
Klikkaa itsesi tästä osiin 2 & 3!