Kauhea elokuvakuukausi 1/3
Peter von Schnabel, 3. marraskuuta 2012
Lokakuussa otin itselleni kunniahimoisen projektin: Pilotti Mustonen haastoi minut katsomaan lokakuussa 31 kauhuelokuvaa 31 päivässä. Jatkuvan analyyttisen elokuvankatsomisen jälkeen oli hyvin rentouttavaa vain antaa mennä ja katsoa aivotonta viihdettä. Tavastani poiketen en siis pyri tässä mihinkään elokuvakohtaiseen syväanalyysiin koska haasteen tavoitteena oli määrä eikä laatu. Esittelen vain lyhyesti katsomani elokuvat siinä järjestyksessä kuin ne katsoin. Toki paha pieni analyytikko sisälläni pilkistää esillä siellä sun täällä.
Kuten nyt vaikka ihan aluksi. Ennen listaa en voi vastustaa kiusausta kertoa lyhyesti siitä mitä kauhuelokuva merkitsee tai ei merkitse minulle. Ymmärrän sinänsä kauhuelokuvan viehätyksen (ja tämä on pelkistetty näkemys siitä): niiden on tarkoitus aiheuttaa katsojalle jännityksen ja kauhistumisen tunteita turvallisessa ympäristössä, tietyn genren vakiintuneissa ja hallituissa rajoissa.
Turvallisuuden ja vaarallisuuden välinen ero on kuitenkin hiuksenhieno ja genreuskollisuus yleensä johtaakin siihen että turvallinen elokuva ei voi olla jännittävä. Koska hahmot ovat pinnallisia, heihin ei voi samaistua eikä heidän kohtaloaan osaa siksi jännittää. Koska juoni on ennalta-arvattava, jännityksestä ja kauhusta tulee kaavamaista. Ollakseen oikeasti kauhea, elokuvan täytyy olla yllättävä, eli jotain mitä ei voi siististi paketoida tiettyyn genreen. Paras esimerkki ehkä on Funny Games (1997): se rikkoo elokuvan rakenteita ja genren konventioita juuri sellaisella tavalla ettei sen katsominen tunnu turvalliselta.
Toki kauhuelokuvien tyypilliset audiovisuaaliset keinot - tärkeimpänä varmaan äkillinen ja dramaattinen ääniraidan voimistuminen - toimii selkäytimessä. Nämä halvat tehokeinot aiheuttavat katsojassa tiedostamattoman ja puhtaan fyysisen säpsähdysrefleksin. Kehoni siis reagoi kauhuelokuviin kuten "pitääkin", mutta mieleni on liian vieraantunut niistä välittääkseen tai kiinnostuakseen yhtään mistään mitä ruudulla tai kankaalla tapahtuu.
Paljon useammin kauhuelokuvat onnistuvat luomaan ällötyksen tunteita kuvottavilla erikoisefekteillä. Vielä useammin ne onnistuvat camp-huumorissa. Kauhuelokuva tuntuu genrenä kaikkein kuluneimmalta ja tylsimmältä, mutta joskus niiden konventiot voivat olla hyvin huvittavia. Enimmäkseen tahattomasti, mutta esimerkiksi Cabin in the Woods (2011) osoitti kuinka hyvin kauhuelokuvan konventioita voi tarkoituksella kommentoida ja rikkoa humoristisen tuloksen saavuttamiseksi. Tietenkin monet kauhuelokuvat onnistuvat myös ilmaisemaan jotain syvällistä ihmisestä ja yhteiskunnasta, mutta se on valitettavan harvinaista.
John Carpenter: 1. The Fog (1980) & 2. Prince of Darkness (1987)
Hoidetaan se pahin analyyttisyys nyt pois alta: olen jo pitkään halunnut kirjoittaa jotain siitä miten nämä kaksi John Carpenterin kauhuelokuvaa kuvaavat kirkkoa ja organisoitua uskontoa. Pappien rooli näissä elokuvissa on avuttomana viestintuojana - he ovat tiedon vartijoita, mutta kyvyttömiä toimimaan. Sekä Donald Pleasancen että Hal Holbrookin pappihahmot ovat täysin luovuttaneita ja antautuneita pahuuden edessä.
Kirkko esittäytyy molemmissa elokuvissa voimattomana ja melko hyödyttömänäkin tiedon - nimenomaan salaisuuksien - vartijana. Varsinkin Pimeyden ruhtinaan (Prince of Darkness) kuvaus katolisesta kirkosta on kaikkea muuta kuin mairitteleva. Molemmissa elokuvissa menneisyyden papit kuvataan itsekkäinä oman edun tavoittelijoina, nykyiset taas täysinä luovuttajina jotka eivät pääse synkän menneisyyden yli. Uskonto kuvataan itsekkyyden ja pysähtyneisyyden perikuvana, rationaaliseksi kehittyneen ihmislajin menneisyyteen kuuluvana valheellisena ilmiönä.
Ratkaiseva ero tosin on siinä, että The Fogissa pappi lopulta ryhdistäytyy ja kirjaimellisesti kantaa ristinsä, uhrautuen messiaanisesti. Toimijan rooli ei kuitenkaan ole näissä elokuvissa uskonnollisilla vässyköillä vaan tieteilijöillä ja ateisteilla - ja ennen kaikkea naisilla. Pimeyden ruhtinaassa lopullisen itseuhrautumisenkin suorittaa tiedenainen, hysteerisen papin lähinnä nyyhkyttäessä avuttomasti. Tieteellinen rationalismi siis voittaa uskonnollisen hysterian. Prince of Darknessissa pahuuden ongelmakin yritetään selittää tieteellisesti todennettavalla ilmiöllä, jota perinteisesti on kutsuttu Saatanaksi.
Myös The Fogin sankarit ovat itsenäisiä naisia: äidillinen yksinhoitaja Stevie (Adrianne Barbeau) ja huoleton ja taiteellinen seikkailija Elizabeth (Jamie Lee Curtis). Jälkimmäinen tosin tarrautuu stereotyyppisesti mieheen heti vaaran hetkellä. Vahvat naishahmot ovatkin elokuvissa ehdotonta plussaa ja sen ansiosta kiihkeän uskontovastaisuuden voi antaa anteeksi. Kuten Tree of Lifesta kirjoittaessani mainitsin, en pidä siitä että elokuvat tekevät liian selviä kannanottoja uskonnon puolesta tai sitä vastaan.
Toisaalta Carpenterin elokuvista ainakin They Live -mestariteos (1988) antaa erilaisen kuvan kirkosta ja saarnamiehistä, mutta siinä ne ovat paljon pienemmässä sivuroolissa: kirkko toimii vastarintaliikkeen kulissina. Lähinnä se ehkä kuvaa vastarintataistelijat uskonnon perinteisen työn jatkajina modernissa yhteiskunnassa. Sitä en kuitenkaan lokakuussa katsonut, koska se on scifiä. Tai siis tosiasioihin perustuvaa vakavaa draamaa, tietenkin.
3. Joseph Lacy: The Curse of the Vampire (1972)
Jos haluaisin välttää kulttuuri-imperialismia, kutsuisin tätä elokuvaa Jose Maria Eloriettan ohjaamaksi La Llamada del Vampiroksi, mutta menkööt nyt kuitenkin englanninkielisillä nimillä. Se on tyypillinen 1970-luvun vampyyrikauhu angloamerikkalaisen maailman ulkopuolelta: dubattu kökösti englanniksi, editoitu miten sattuu (esim. musiikki alkaa ja loppuu töksähtelevästi) ja erikoisefektit ovat todella halpoja. Teknisiä puutteita täytyykin kompensoida läpikuultavilla yömekoilla, lesboilulla ja sadomasokismilla, joilla ei juurikaan ole mitään tekemistä muun juonen kanssa. Ei niin että siinä juonessakaan mitään koherenssia tai logiikkaa olisi, mutta se on oikeastaan vain virkistävää. Espanjalaista roskakauhua katsoo aina mieluummin kuin amerikkalaista, koska siinä on enemmän erotiikkaa ja eksotiikkaa.
4. Jean Rollin: Fascination (1979)
Kas, tässäkin elokuvassa on läpikuultavia yömekkoja, lesboilua ja sadomasokismia. Jälkimmäistä tosin melkein huomaamattomasti. Kaikki nämä kolme kuitenkin liittyvät siihen juoneen tällä kertaa jollakin tapaa ja Jean Rollinilla on erinomainen visuaalinen silmä. Olen nähnyt häneltä aiemmin vain Alastoman vampyyrin (1970) joka on ihan hupsu elokuva, mutta pirun nättiä katseltavaa molemmat näistä elokuvista ovat olleet. Pitää tsekata lisää.
5. Brad Anderson: Session 9 (2001)
Tää on taas joku näistä ohjaaja-Andersoneista jotka menevät aina sekaisin. Brad näemmä oli se Anderson joka ohjasi Christian Balen uran kenties unohtumattomimman suorituksen The Machinistissa (2004). Olemattomasta budjetistaan huolimatta Session 9:n tunnistaakin selvästi saman ohjaajan teokseksi. Enemmän elokuvasta silti tulee mieleen Stanley Kubrickin Hohto (1980), koska molemmissa kuvataan valtavan rakennuskompleksin yliluonnollista vaikutusta hahmojensa psyykeen ja molempien loppuhuipennukset tapahtuvat lyhyen ajan sisällä, päivien nimien jaksottaessa kerrontaa.
Pieni budjetti tuo elokuvaan todellisuuden tuntua eikä siksi haittaa lainkaan. Aitona tapahtumapaikkana hylätty ja nyttemmin jo purettu Danverin mielisairaala on harvinaista herkkua ainakin jokaiselle urban exploration -intoilijalle. Kyllä sitä rahaa on silti täytynyt jonkin verran olla, koska mukaan on saatu David Caruson tasoinen nimi ja ainakin äänisuunnittelu on onnistunut loistavan ammattimaisesti. Siihen kun lisätään vielä Climax Golden Twinsin dark ambient -score ja Vladimir Ussachevksyn nauhamusiikkiteos Piece for Tape Recorder, aavemainen äänimaisena toimii täydellisesti. Liian usein kauhuelokuvat sortuvat musiikilla säikyttelyyn, mutta tässä sitä on ymmärretty käyttää minimalistisena ja enimmäkseen lähes huomaamattomana tunnelmanluojana.
6. Higuchinsky: Uzumaki (2000), 7. Beyoung-Ki Ahn: Phone (2002) & 8. Fruit Chan: Dumplings (2004)
Itäaasialaisia leffoja on luonnollisesti pakko olla mukana kauhuelokuvakuukaudessa. Aasialaiset kauhuelokuvat tuntuvat usein kauheammilta kuin länsimaiset, koska ne eivät noudata länsimaisia juonikonventioita ja genrerajoja niin orjallisesti. Ehkä ne näyttäisivät aasialaiselle yhtä väsähtäneiltä kaavamaisuuksilta kuin nyt Hollywood-kauhuelokuvat näyttävät minulle.
Aloitin japanilaisella mangafilmatisoinnilla Uzumaki, jossa pienen maalaiskylän asukkaat alkavat pikkuhiljaa tulla hulluksi kaikesta spiraalin muotoisesta. Elokuva on hieno osoitus siitä kuinka laatikon ulkopuolella aasialaiset elokuvan- ja sarjakuvantekijät osaavat ajatella. Leffan juoni ja erikoisefektit ovat hyvin psykedeelisiä, minkä vuoksi ajoittainen visuaalinen kökköys ei haittaa. Paitsi ehkä elokuvan värimaailma, joka on niin vihreä että tuntuu kuin katsoisi Type O Negativen tekemää elokuvaa.
Toisena vuorossa oli korealainen Phone, jossa siinäkin kierrätetään jo varsin tutuksi käynyttä aasialaista kauhuelementtiä: kuolemaa ei tällä kertaa kylvä noiduttu videokasetti (Ringu, 1998) tai sarveiskalvosiirrännäinen (The Eye, 2002) vaan kirottu puhelinnumero. Mukana menossa myös pitkätukkainen kummitustyttö.
Viimeisenä katsomani hongkongilainen Dumplings muistuttaa monessa mielessä aasialaisten ällötysleffojen klassikkoa Bunman (1993); jostain syystä taikinanyytit ovat kannibaalien suosiossa. Tällä kertaa syötiin sikiöitä ikuisen nuoruuden toivossa. En tiedä voiko oikeastaan puhua kauhuelokuvasta, ennemminkin kyse oli psykologisesta trilleristä jossa oli vahva eksploitaatioviba: näytetään tabuina pidettyjä asioita harvinaisen suorasukaisesti. Kyse ei silti ole mielestäni tällä kertaa itsetarkoituksellisesta shokeerauksesta, vaan elokuva pyrkii sen kautta kertomaan jotain olennaista nuoruuteen ja ulkonäköön pakkomielteisesti takertuvasta yhteiskunnasta.
9. Pascal Laugier: Martyrs (2008)
Kauhuelokuvakuukauden toiseksi nuorin elokuva on osa tätä New French Extremityä eli Uutta Ranskalaista Kidutuspornoa. Siinä valossa Martyrs ei itseasiassa edes ole siitä julmimmasta ja raaimmasta päästä. Enemmänkin se on raskas ehkä teemojensa puolesta ja kyllä se jotain Frontiere(s):iä (2007) syvällisempi ja kunnianhimoisempi elokuva on. Aika kaihtamattomasti sitä äärimmäistä väkivaltaa kuvataan, mutta suhteellisen vähän ja juonen kannalta perustellusti.
Martyrs ei oikeastaan ole lainkaan pornografinen: väkivallalla on koko ajan jokin syy, eikä kukaan väkivaltaisia tekoja elokuvassa tekevä henkilö nauti teoistaan sadistisesti. Väkivalta on heille vain keino päästä johonkin päämäärään. Samalla tavalla väkivalta on elokuvalle keino kertoa jotain, ei se pääasia. Tämä kuitenkin tuntui minusta ärsyttävältä väkivallan glorifioinnilta: ikään kuin se olisi hyväksyttävää jos vain on tarpeeksi jalo syy. Eivätkä ne syyt tässä elokuvassa edes ole kovin jaloja. Ärsyyntyminen kuitenkin myös kertoo siitä että taideteos on onnistunut jossain. Itseäni tekisi mieli lähinnä tehdä elokuvasta globalisaatiokriittinen luokka-analyysi, mutta en tee, koska minun piti katsoa kauhuelokuvia aivot pois äältä.
10. Juan Lopez Moctezuma: Alucarda (1977)
Tässä välissä oli taas katsottava eksoottista eksploitaatiota 1970-luvulta, tällä kertaa Meksikosta. Orpokotinakin toimivan luostarin kasvatit Justine ja Alucarda joutuvat Saatanan riivaamiksi, mistä seuraa pakanalliset orgiat metsässä, pyhäinhäväistystä, manaamisia sekä paljon tuhoa ja kuolemaa. Elokuva toimii poikkeuksellisen hyvin eksploitaatioksi, koska se on tarpeeksi hävytön. Paljasta pintaa ja feikkiverta on ihan riittävästi eikä järjestäytyneelle uskonnolle juuri riitä kunnioitusta.
Alucarda esittää uskonnollisia symboleja ja rituaaleja kyseenalaisissa yhteyksissä. Luostarin nunnat ja munkit järjestävät orgioita ihan omastakin takaa, mutta ruoskiminen ja verenlaskeminen vain naamioidaan uskonnolliseksi rituaaliksi. Elokuva vihjaa herkullisen hienovaraisesti että kenties tässäkin on kyse pohjimmiltaan seksuaalisesta intohimosta.
Peter Jackson: 11. Bad Taste (1987) & 12. Braindead (1992)
Piti sivistää itseäni nyt tilaisuuden tullen myös Peter Jacksonin varhaistuotannolla. Debyyttiohjaus Bad Tasten olin nähnyt viimeksi varmaan yli 15 vuotta sitten enkä Braindeadia koskaan. Parastahan näissä elokuvissa ovat mielettömän hienot (ja ällöttävät) erikoisefektit. Bad Taste menee lähinnä esimerkillisenä osoituksena siitä kuinka hienoja erikoisefektejä pienellä porukalla ja olemattomalla budjetillakin voi tehdä, mutta Braindead toimii jo elokuvanakin.
Sekä Braindeadin efektit että käsikirjoitus ovat todella kekseliäitä ja saavat moneen kertaan hieromaan silmiään koska näkemäänsä ei tahdo uskoa todeksi. Leffa kiertää hienosti valtaosan zombie-genren kliseistä ja siinä sivussa toimii myös ovelana kertomuksena päähenkilö Lionelin (Timothy Balme) häiriintyneestä äitisuhteesta (Psykoon viitataan selvästi parissa kohtauksessa, ja Balme on jo ulkonäöltään ilmiselvä Bruce Campbellin ja Anthony Perkinsin lehtolapsi). Vaikka pinnan alta löytyy enemmänkin analysoitavaksi, elokuva on ennen kaikkea yksi hauskimmista (ja ällöttävimmistä) kauhukomedioista ikinä.
13. Andrew Currie: Fido (2006)
Lisää zombiekomediaa! Fido muistuttaa monilta osin koko perheen hyvän olon elokuvaa, mitä nyt välillä eksyy verenvuodatukseen. Zombit sopivat erityisen hyvin nimenomaan kauhukomedian aiheeksi, koska kaikista vakiohirviöistä juuri ne tunnutaan esitettävän keskimäärin poikkeuksellisen kaavamaisesti. Kun näitä kaavoja rikotaan, syntyy suhteellisen helposti herkullista komediaa. Zombit ovat myös poikkeuksellisen hyviä symbolisessa käytössä - zombie-elokuvilla onkin esitetty kritiikkiä milloin rasismia ja milloin kulutushysteriaa kohtaan. Tällä kertaa yhteiskunnallisina alavireinä ovat lähinnä luokkayhteiskunta ja prekariaatti sekä "terrorismin vastainen sota".
Fidon kuvaamalla vaihtoehtohistorian 1950-luvulla yksilönvapaus on kutakuinkin luovutettu Zomcom-megakorporaatiolle vastineeksi siitä että yhteiskunta on turvassa zombeilta. Eläviä kuolleita käytetään ns. paskaduunien tekijöinä, siinä asemassa jossa elokuvista saamani käsityksen mukaan Amerikassa ovat tällä hetkellä useimmiten laittomat maahanmuuttajalatinot. Zombie-uhan ja suuryrityksen luomassa pelon ilmapiirissä tunteille ei juuri ole sijaa vaan kaikkien on oltava valmiita uhraamaan omat läheisempänsä jos nämä muuttuvat zombeiksi. Toisaalta tästä kapitalisesta kilpailuyhteiskunnasta ei ole pakoa edes kuolemassa - köyhillä ei ole varaa oikeisiin hautajaisiin, sellaisiin jotka takaavat että vainajat pysyvät kuolleina eivätkä nouse takaisin kävelemään maan päälle. Siitä kun seuraa käytännössä se, että joutuu tekemään niitä paskaduuneja ikuisesti.
Vaihtoehtoisella '50-luvulla on omia hienoja morbideja yksityiskohtiaan: Lifen sijaan luetaan Death-lehteä ja collegen sijaan säästetään rahaa lasten hautajaisia varten. On hyvin perusteltua että elokuva sijoittuu juuri tuolle amerikkalaisen unelman kultakaudelle, johon niin paljon siitä kulttuurista tuntuu tiivistyvän. Tuon vuosikymmenen keskiluokkainen lähiö on normaaliuden tyyssija jossa kaikki epäilyttävät henkilöt, kuten vaikka vanhukset, on laitettava kuriin ja pahinta mitä voi sattua on se, että naapurit pitävät "outona".
Voi hemmetti, rupesin taas analysoimaan ihan liikaa!
Lisää kauhuelokuvista osassa 2!