Taide on universaali kieli
Peter von Schnabel, 11. lokakuuta 2012
Veren häät (1981) on Federico García Lorcan samannimiseen näytelmään perustuva Carlos Sauran flamenco-trilogian ensimmäinen osa. Siinä kuvataan hyvin uskollisesti erään tanssiseurueen pukuharjoitukset näytelmän balettiversiosta. Aluksi näytetään hyvin dokumentaariseen tyyliin seurueen valmistautumista esiintymiseen: meikkaamista, venyttelyä sekä seurueen johtajan (Antonio Gades) monologia hänen ryhtymisestään alalle. Pääosa elokuvasta koostuu kuitenkin siitä että pukuharjoitukset näytetään sellaisenaan, ilman dialogia ja lähestulkoon niin kuin se baletinkin katsojasta näyttäisi.
Monella vanhalle elokuvalle ominaisesti Veren häiden filmiprintin tekstitys on hyvin karsittu ja tekstit tulevat usein roimasti puheen jäljessä. Esimerkiksi yhtäkään laulua ei ole käännetty mikä on kyllä ongelma elokuvassa joka ei juurikaan kerro tarinaa dialogin kautta. Onneksi kyseessä kuitenkin on tanssielokuva, jonka ilmaisuvoima perustuu ennen kaikkea kehonkieleen, ei siihen espanjaan. Tanssi on tavallaan universaali kieli, jonka avulla voidaan ilmaista asioita ilman sanoja. Toki tanssinkin ymmärtäminen edellyttää kulttuurista lukutaitoa ja siihen vaikuttavat varmasti myös tässä tapauksessa stereotypiat espanjalaisesta kulttuurista ja "kansanluonteesta". Veren häitä vanhemmat Sauran elokuvat ovatkin KAVA:n esittelytekstin mukaan usein käsittämättömiä ei-espanjalaisille katsojille, koska niissä on niin paljon kulttuurisidonnaisia merkityksiä.
Oikeastaan se universaali kieli ei tässä lopulta ole tanssi vaan elokuva. Vaikka Saura melko pelkistetysti ja kikkailematta tanssiesityksen kuvaakin, se toimii huonolla tekstitykselläkin niin hyvin nimenomaan niiden harvojen elokuvallisten tehokeinojensa ansiosta. Lähikuva on luonnollisestikin asia jota ei balettia katsoessa näe, joten tanssijoiden ilmeillä ei ole niin suurta merkitystä kuin tässä elokuvassa. Alun valmistelujaksossa näytetäänkin kuinka korostetusti tanssijat meikkaavat itsensä, jotta kaikki näkyisi mahdollisimman hyvin yleisöön asti. Tanssilla tunteita ilmaistaessa on luonnollisesti myös liioiteltava kaikkia eleitä. Vaikka elokuvan sisällä esityksellä ei olekaan katsojia, kuvassa usein vilahtavat peilit symboloivat yleisöä; yleisö on esityksen kuvitteellinen peili (edelleen KAVA:n ja Sauran itsensä mukaan). Elokuvallisena tehokeinona käytetään myös tanssijoiden seassa tehtäviä kamera-ajoja. Enemmän kuin teatterin tai baletin katsoja, elokuvan katsoja on mukana tanssijoiden joukossa.
Veren häiden hienoin kohtaus on lopun hidastettu puukkotappelu, joka ei oikeasti ole hidastettu vaan osoitus tanssijoiden mielettömän hyvästä lihaskoordinaatiosta. Näytelmän miespäähenkilöt taistelevat naisen rakkaudesta (luultavasti kuitenkin enemmän omasta ylpeydestään) liikkuen hidastettuna ja puukkoja huitoen kun kamera pyörii ympärillä täydessä hiljaisuudessa. Tässäkin katsoja on suoraan tanssijoiden iholla eikä etäisyyden päässä katsomossa. Elokuva onnistuu kuitenkin luomaan illuusion tanssiesityksen aitoudesta. Puheeseen perustuvaan elokuvakerrontaan tottuneelle ihmiselle Veren häiden kehollinen intensiteetti on todella virkistävää ja saa huomaamaan kuinka aliedustettuna kehonkieli on muissa taidemuodoissa kuin tanssissa. Se on myös hyvä osoitus siitä miten elokuvan visuaalinen kieli on muuttunut lähtemättömäksi osaksi länsimaisen nykykulttuurin edustajan tapaa katsoa asioita. Jopa siinä määrin, ettei elokuvataiteen tehokeinoja edes huomaa vaan ne ottaa annettuna, osana todellisuutta.
