I Saw the Woman
Peter von Schnabel, 21. toukokuuta 2012
Historian shokeeraavimpina pidettyjä elokuvia yhdistää usein se, että niissä kohdellaan naisia hyvin väkivaltaisesti ja nöyryyttävästi. Tästä on tosin ainakin kaksi merkittävää poikkeusta, omat suosikkielokuvani Salò ja Caligula, jotka kohtelevat molempia sukupuolia tasapuolisen julmasti. Olen katsonut viime aikoina pari "kohuelokuvaa", joiden kohdalla on erityisen paljon keskusteltu niiden naiskuvasta: I Saw the Devil (2010) ja The Woman (2011). Kerron tässä miksi ensin mainittu on mielestäni misogyyninen elokuva, mutta jälkimmäinen on feministinen elokuva.
Spoilaan molemmat elokuvat seuraavaksi! Varsinkin jos The Woman on näkemättä mutta kiinnostaa, niin ei kannata lukea eteenpäin.
I Saw the Devil on korealainen elokuva, jossa päähenkilö Kim Soo-hyeon (turvallisuusalan ammattilaisen; henkivartija, tms.) vaimo murhataan ja paloitellaan brutaalisti. Toisin kuin sarjamurhaajaelokuvissa yleensä, poliisi ei ole ihan ulalla kaikesta tällä kertaa, mutta Soo-hyeon ei silti malta olla ottamatta oikeutta käsiinsä. Ilman byrokratian esteitä hän pystyykin selvittämään rikosta yhden askeleen poliisia edellä. Siinä saavat lait, ihmissuhteet ja moraalit väistyä kun jäljelle jää vain pakkomielle, ei vain murhaajan kiinnisaamisesta vaan mahdollisimman brutaalista kostosta.
Alkaa siis kissa ja hiiri -leikki jossa Soo-hyeon kiduttaa sarjamurhaajaa, Kyung-chulia, vähän kerrallaan ja päästää jälleen irralleen. Soo-hyeon seuraa murhaajaa työpaikaltaan saamansa seurantateknologian avulla ja iskee uudelleen silloin kun hänen uhrinsa sitä vähiten odottaa. Sama jatkuu oikeastaan koko elokuvan ajan ja siinä sivussa saavat kärsiä lukemattomat sivulliset ja päähenkilön läheiset.
The Woman kertoo pienen amerikkalaiskaupungin tavallisesta juristi-isästä joka löytää metsästysretkellään susien kanssa eläneen villinaisen. Päähenkilö on kuitenkin vain pintapuolilta tavallinen: sisältä hän onkin oikeasti sovinistinen sosiopaatti joka luulee omistavansa koko maailman. Hän ottaa naisen siis koko perheen (vaimo, poika ja kaksi tytärtä) lemmikiksi, sitoo kellariin ja ryhtyy "sivistämään" tätä. Vai ovatko kaikki miehet patriarkaalisessa yhteiskunnassa sisältään samanlaisia? Onko miehen nimenomaan normaalia käyttäytyä kuin The Womanin päähenkilö? Tämä on mielenkiintoinen kysymys jota pohdin läpi koko elokuvan, ja pitkään sen jälkeenkin.
Onko henkilöautokin vain yksi symboli maskuliiniselle luonnon alistamiselle?
Molemmissa elokuvissa oikeastaan tehdään fyysisesti aivan yhtä kammottavia asioita naisille, mutta ne tehdään aivan erilaisissa kerronnan konteksteissa. Keskeisin ero on varmaan siinä millaisina toimijoina elokuvat kuvaavat naishahmonsa. I Saw the Devilissä naiset ovat täysin passiivisia ja puolustuskyvyttömiä. Voisi melkein sanoa puolustushaluttomia, sen verran vähäistä vastarintaa he näyttävät osoittavan elokuvan syytäessä entistä hirveämpiä kauheuksia katsojan eteen.
Ainoa mihin I Saw the Devilin naiset kykenevät, ovat kirkuminen ja karkuun juokseminen, mutta näistäkin jälkimmäinen vain silloin kuin miespuolinen päähenkilö päättää omista itsekeskeisistä lähtökohdistaan tulla apuun. Kyung-chulilla kun on tapana tappaa kaikki vastaantulevat miehet ja raiskata kaikki vastaantulevat naiset. Soo-hyeon pyyhältää paikalle jatkuvasti juuri ennen kuin murhaaja on viimeistelemässä julmuuksiaan. Päähenkilö olisi voinut tehdä sen aivan hyvin aiemminkin, koska huipputeknologiansa ansiosta hän kuulee kaiken mitä Kyung-chulin ympärillä tapahtuu.
Enimmäkseen kerronta on kuitenkin rakennettu niin, että päähenkilö ehtii sattumalta - ei siis omasta tahdostaan - paikalle siinä vaiheessa kun naisuhreja on hakattu ja nöyryytetty kuoleman partaalle. Koska kyse on fiktiosta, tämä dramaturgian rakentaminen luo todellisuuden, jossa nainen ansaitseekin kaiken mitä hänelle tehdään kunnes urhea prinssi päättää tulla pelastamaan hänet. Mutta tämä prinssi ei tee sitä hyvyydestään, vaan ainoastaan jatkaakseen omaa egoistista kosto-odysseiaansa. Naiset ovat pelkkiä välineitä niin päähenkilölle kuin tämän vihollisellekin. Elokuvan nihilistisenä sanomana onkin kenties se, että päähenkilö tekee oikeutta etsiessään itsestään itseasiassa täsmälleen samanlaisen ihmishirviön kuin sarjamurhaaja.
Sen sijaan The Woman on täynnä naisten kapinaa väkivaltaista patriarkaattia kohtaan. Lakimies-isän vaimo ja tytär eivät ole onnistu kapinassaan, vaan hankkiutuvat vain entistä pahempaan pulaan haastaessaan koko ajan tyrannimaisemmaksi (niin villinaista kuin omaa perhettäänkin kohtaan) muuttuvan perheenpään mielivaltaisen suvereniteetin. Oma tulkintani tästä on, että he ovat liian sisällä naisvihaisessa yhteiskunnassa, jonka metaforana heidän perheensä elokuvassa toimii. Onnistuakseen tässä kapinassa on oltava villinainen. Villiä eläimellisyyttä ei nähdä tässä siis alempiarvoisena asiana, kuten ei Humisevassa harjussakaan, vaan nimenomaan luonnollisena ja hyvänä asiana jota julmat ihmiset pyrkivät tuhoamaan.
The Womanin ilmeinen nimihenkilö vapauttaa elokuvan lopussa itsensä ja toisenkin perheen laajalle maatilalle vangitun naisen ja teurastaa niin perheen miehet kuin äidinkin. Perheestä jäävät henkiin vain tyttäret, jotka villinainen kutsuu omalla karulla tavallaan liittymään joukkoonsa. Tässä onkin mielenkiintoinen yksityiskohta: kaikesta julmuudestaan huolimatta The Woman läpäisee Bechdel-testin: kaksi naishahmoa keskustelee keskenään jostain muustakin kuin miehistä. He tekevät sen kyllä murahdellen epäkielellisesti. Tämän ratkaisun sisäinen viisaus on ehkä siinä että itse kielikin on yhteiskunnassamme pohjimmiltaan maskuliinista. Ainoa tapa irrota miehisestä vallasta on hylätä kaikki miehinen: kieli ja "sivistys".
The Woman on varmasti tehty ensisijaisesti shokeeraavaksi roskaviihteeksi, mutta siinä on loputtomasti tulkittavaa kriittisemmällekin katsojalle. Monessa mielessä siitä tulee mieleen Cannibal Holocaust (1980). Molemmat ovat hyvin halvalla tehtyjä b-luokan kauhuelokuvia, jotka ovat sekä viihdyttävää splatteria että viiltävää yhteiskuntakritiikkiä. Ihan miten elokuvan haluaa tulkita.
I Saw the Devil ei sen sijaan ole muuta kuin nihilististä tylytystä, jossa väkivallalle ei ole mitään metaforista ja elokuvallisesti perusteltua syytä, paitsi ehkä tämä: väkivalta synnyttää lisää väkivaltaa. Elokuva esittää naisen huonon aseman luonnollisena tilana, josta ei ole mitään tietä ulos. Jo päähenkilön machohenkinen syyllisyydentunne kertoo kaiken: koko brutaalin ja periksiantamattoman kostonkierteen taustalla mylvivä voima ei ole oikeastaan rakkaus vaan henkilön huono omatunto siitä että hän ei kyennyt suojelemaan vaimoaan kuten miehen pitäisi.