The Day the Earth Stood Still: 1951 vs. 2008
Peter von Schnabel, 28. toukokuuta 2012
VAROITUS! Nämäkin kaksi elokuvaa spoilataan seuraavassa täydellisesti!
Katsoin putkeen molemmat The Day the World Stood Stillin filmatisoinnit: Uhkavaatimus Maalle (1951) ja Päivä jona maailma pysähtyi (2008). Molempien juoni on lyhykäisyydessään tämä: maan ulkopuolinen äly on tarkkaillut meitä ja tullut lopputulokseen, että ihmiskunta on tuhottava koska se on vaaraksi itselleen ja kaikille ympärillään. Asiasta ihmisille kertomaan saapuu hillitty ja persoonaton virkamies Klaatu (osuvasti roolitetut yhden ilmeen näyttelijät Michael Rennie ja Keanu Reeves) henkivartijarobottinsa Gortin kanssa.
Asetelmissa on tosin hienovarainen ero. Alkuperäisversiossa Klaatu tulee esittämään suomenkielisen nimen mukaisesti uhkavaatimuksen: liittykää tähteinväliseen väkivallattomaan sivilisaatioiden liittoumaan tai tuhoutukaa. Uusioversiossa Klaatu on jo päättänyt ihmisten puolesta: ihmiskunta tuhoaa planeettaansa niin pahasti että maailma on pelastettava ihmisiltä. Molemmat elokuvat ovat vahvasti aikansa kuvia. Alkuperäisessä ihmiskunnan tuhoksi uhkaa koitua jatkuva ydinvarustelu, remakessa täysi välinpitämättömyys muuta elonkehää kohtaan. Molemmissa versioissa on myös pienempi sivujuonne liittyen ajan kansainväliseen politiikkaan: alkuperäisessä vihjailtiin kylmään sotaan ja kommunismin pelkoon - 1950-luvun scifin pääasialliseen polttovoimaan - ja uudisversiossa terrorismin vastaiseen sotaan.
Niin uskomattomalta kuin kuulostaakin, alkuperäisen version tekninen toteutus on onnistuneempi kuin remaken. Eräs IMDb:n käyttäjäkin toteaa että "1951 had better special effects than we do!" Tämä on surullisen totta. Klaatua suojeleva Gort-robotti on alkuperäisessä filmatisoinnissa pelkkä tuolle ajalle tyypillinen robottipukuun sonnustautunut näyttelijä, kun se on remakessa valtava kerrostalon kokoinen CGI-hirviö. Tästä huolimatta alkuperäinen Gort on paljon uhkaavampi ja uskottavampi. 2000-luvun Gortia katsoessa tuntee vain pelaavansa tietokoneella. Kieltämättä kohtaus, jossa paikallaan seisovan Gortin pää on ihan oikea fyysinen rakennelma, on oikeasti uhkaava. Robotin punasävyinen uhkaava tuijoitus on piinaava kotikatsomoon asti.
Kaikesta teknologisesta kehityksestä huolimatta nimenomaan uudempi ja kalliimpi versio elokuvasta on se, joka menee teknisessä toteutuksessa jatkuvasti siitä mistä aita on matalin. Alkuperäinen versio käytti innovatiivisesti uutta teknologiaa, varsinkin äänimaailmassaan, ja onnistui siten luomaan aidon kauhun tunteen siitä mitä uhkia toisen maailmansodan jälkeinen avaruusaika voi tuoda tullessaan. Bernard Herrmannin uraauurtava elektroninen score on uudessa versiossa korvattu mitäänsanomattomalla perusmusiikilla, joka ei pysty välittämään edes rahtusta siitä kosmisen uhan tunnusta jonka alkuperäisversion musiikit luovat yhä nykyäänkin. Voin vain kuvitella kuinka hurjalta ne kuulostivat 60 vuotta sitten.
Erikoisefektit ovat tietysti vain pintaa ja se ratkaiseva ero näiden kahden filmatisoinnin välillä onkin ihan vain kerronnan ytimessä eli juonen uskottavuudessa ja tehossa. Alkuperäinen jättää lopun avoimeksi: katsojan on itse päätettävä, onko ihmiskunta kyllin kypsä jättämään itsetuhoisen käytöksen menneisyyteensä ja siirtymään aikuisten sivilisaatioiden joukkoon. Sen sijaan remake tekee kaikki päätökset katsojan puolesta: ihmisten kyky rakastaa toisiaan voittaa yksiselitteisesti ihmisen kyvyn tuhota.
Tähän johtopäätökseen Klaatun johdattaa ilmeisesti vain se, että hän näkee lapsen ja äitipuolen halaavan toisiaan koko elokuvan pituisen vihanpidon jälkeen. Tämä mielenmuutos on täysin epäuskottava ottaen huomioon kuinka kylmän tunteettomasti Klaatu suhtautuu ihmiskuntaan koko muun elokuvan ajan. Oikeastaan kyse ei ole edes tunteettomuudesta, Klaatu vain välittää muusta eliökunnasta kokonaisuutena enemmän kuin yhdestäkään yksittäisestä lajista. Loppuratkaisu ei ole mikään loppuratkaisu vaan oikeastaan osoittaa Klaatun olleen koko ajan väärässä, ja ihmisten olleen aina oikeassa. Ihmiskunta on luomakunnan huippu, arvokkain laji kaikista.
Uusi filmatisointi ei siis kyseenalaista mitään, ei anna mitään ajateltavaa. Sitä voisi melkein pitää henkisenä masturbaationa. Elokuvan keskeinen sanoma on, että me ollaan oikeasti hyviä tyyppejä ja nyt me muutumme parempaan suuntaan. Muutosoptimismissa ei ehkä olisi muuten mitään vikaa, mutta elokuva ei kuitenkaan anna mitään merkkiä siitä että ihmiskunta todella muuttuisi Klaatun vierailun jälkeen. Tulee vain tunne, että ihmiset kusettavat Klaatua uskomaan että he oppivat tästä jotain, mutta jatkavat kuitenkin kuten ennenkin. Jos tarjotaan optimismia, on tarjottava myös muuta kuin sanoja, muuten koko juttu jää tyhjäksi puheeksi. Elokuvan hahmot eivät missään vaiheessa osoita Klaatulle konkreettisesti että jokin on nyt muuttunut. Hän vain uskoo elokuvan kahteen mantraan: "ihmisissä on myös hyvä puoli" ja "kriisin aikana me muutumme", ja ilmeisesti niin myös katsojan tulisi uskoa.
Alkuperäisellä versiolla ei ole keskeistä sanomaa, eikä se anna mitään vastauksia. Se tiedostaa kuinka monimutkaisia asioita se käsittelee, mutta vuoden 2008 versio yksinkertaistaa kaiken sentimentaaliseksi olantaputteluksi.