Kauhea elokuvakuukausi 2/3
Peter von Schnabel, 6. marraskuuta 2012
14. Noribumi Suzuki: Star of David - Hunting for Beautiful Girls (1979)
Jälleen oli vuorossa 1970-luvun eksploitaatiota Japanista - tälläkin kertaa sarjakuva-adaptaatio. Alkoi uhkaavasti luisua elokuvakuukausi ohi teeman, kun elokuvissa tuntui olevan lähinnä komediallinen tai pornografinen painotus. Star of David olikin enemmän ("pehmo")pornoa kuin kauhua - pehmoa siinä mielessä että sukuelimiä ei näytetä, mutta aika rankkaa kamaa siinä mielessä että elokuvan sisältönä on lähinnä sarja raiskauksia, murhia, sadismia, nekrofiliaa ja eläimiinsekaantumista. Insestiinkin viitataan. Juonta on luonnollisesti vain nimeksi. Epäilen että elokuvan olisi voinut käsikirjoittaa Markiisi de Saden reinkarnaatio, paitsi että hän ei olisi sijoittanut tarinaan absurdin romanttista sivujuonnetta.
Sinänsä elokuvassa tapahtuvat julmuudet eivät tunnu niin rajuilta kuin voisivat, ja tämä johtuu juuri genren säännöistä. Koska kerronta ja kuvaustyyli ovat niin ilmiselvän pornografisia, (minun) on helppo ymmärtää että tässä vain kuvaillaan seksifantasioita, erilaisia sadomasokistisia skenaarioita. Valitettavasti tästä syystä elokuvassa ei voi ottaa mitään muutakaan tosissaan, kuten esimerkiksi psykopaattisen päähenkilön perusteluja teoilleen (mm. natsien ihannointi ja julkisuutta palvovan yhteiskunnan kritiikki). Samaten elokuvan yrittämä judeokristillisen kulttuurin käsittely jää kovin pinnalliseksi kuten henkilökuvauskin. Sekavan juonikyhäelmän päälle on vielä liimattu päähenkilöiden kierot perhesuhteet.
Kyllä niitä juonellisia teemoja oikeastaan siis riittää, toisin kuin pornossa, mutta missään ei vain ole mitään tolkkua. Tavallista pornoa viihdyttävämpää tämä on tietysti siksi että mukana on muutamia visuaalisesti hyvinkin kekseliäitä ratkaisuja, mutta pääosin katselukokemusta kuitenkin luonnehti tylsyys. Porno nyt on muutenkin ollut mielestäni aina lähinnä pitkästyttävää.
Oh bondage up yours!
15. Tobe Hooper: Poltergeist (1982)
Tähän väliin oli pakko saada taas jotain perinteistä yliluonnollista kauhua, että teemakuukausi olisi pysynyt edes jotenkin johdonmukaisena. Paitsi että tämäkin tuntui hyvän mielen perhekomedialta Jerry Goldsmithin vekkulimaisen ja sentimentaalisen musiikin ansiosta. Vaikka leffa onkin loistavan Texasin moottorisahamurhat (1974) -klassikon ohjanneen Tobe Hooperin nimissä, se on silti ennen kaikkea Steven Spielbergin elokuva. Mainitaanhan hänen nimensäkin neljä kertaa alkuteksteissä, Hooperin vain kerran.
Spielbergiksi leffan tunnistaa siitäkin, että kauheinta siinä ei ole keskiluokkaista perhettä piinaamaan tuleva poltergeist vaan perheen idyllisen elämäntavan ällöttävä Normaalius. Leffan preimissihän on mitä tavanomaisin: Ihan Tavallisille Ihmisille tapahtuu hirveitä asioita. Ehkä se oli 30 vuotta sitten amerikkalaisen Normaalin Ihmisen mielestä pelottavaa, mutta elokuva ei ole vanhentunut hyvin. Ne jutut jotka siinä ehkä olivat aikoinaan innovatiivisia, tuntuvat nykyään katsottuna pelkiltä kliseiltä. Samana vuonna julkaistu Entity käsitteli poltegreist-ilmiötä paljon säväyttävämmin ja paremmin aikaa kestävästi, pääosin siksi että Barbara Hersheyn esittämä yksinhuoltaja oli oikea ihminen eikä Poltergeistin JoBeth Williamsin kiiltokuvaäiti.
Kyllähän Poltergeistissakin on hienovaraista piikittelyä tv:n rooliin lasten kasvattajana sekä lähiötalojen samankaltaisuuteen. Lopulta kaikki onkin ahneen rakennuttajan syytä - ei sovi kapitalistin rakentaa hautausmaan päälle. Siinä tietysti perhe jää viattomaksi ja heidän materialistinen elämäntapansa kyseenalaistamatta. Toisaalta voi elokuvan lopun niinkin tulkita että perhe oppii elämään ilman tarpeetonta yltäkylläisyyttä ja esimerkiksi sitä tv:tä. Vastoinkäymiset opettavat heidät arvostamaan tärkeitä asioita eli perhettä, mutta eihän tällainen perheetön perinteisiä arvoja kyseenalaistava cityliberaali voi sellaisesta mitään ymmärtää.
16. John Carpenter: In the Mouth of Madness (1994)
Puolivälin saavuttamisen kunniaksi oli saatava taas vähän John Carpenteria katsottavaksi, myös siksi että jokaiseen kauhuelokuvakuukauteen on luonnollisesti mahdutettava myös ainakin yksi Lovecraft-filmatisointi. Ennen kuin tarkimmat ehtivät huomauttaa että In the Mouth of Madness ei perustu H.P. Lovecraftin teoksiin, huomautan takaisin että siitä huolimatta tällä elokuvalla on enemmän yhteistä lovecraftilaisen kauhun kanssa kuin valtaosalla niistä leffoista jotka väittävät perustuvansa tämän kauhun legendan teoksiin.
Elokuvassa ovat kaikki keskeiset Lovecraft-teoksen ominaispiirteet: etunenässä sanoinkuvaamattoman hirveitä kauhuja, jotka tunkeutuvat maailmaamme toisilta olemassaolon tasoilta, sekä tutkimustensa myötä järkensä ja todellisuudentajunsa menettävä päähenkilö. Lovecraftin hengen mukaisesti päähenkilö John Trent (Sam Neill) on pieni rationaalisuuteen pyrkivä ihminen joka on kuitenkin täysin avuton kuvottavan äärettömän avaruuden rinnalla. Carpenter on myös täydellisesti ymmärtänyt Lovecraftin kauhun tehon: sen, että asioita ei saa kuvailla suoraan vaan vihjaillen. Elokuvan hirviöt näkyvät aina vain osittain tai huonossa valaistuksessa ja katsojan mielikuvitus tekee suurimman osan työstä. Tämä on oivallus joka harmittavan monelta kauhuelokuvalta unohtuu.
Oman metatasonsa leffaan tuo sen kirjailija Sutter Cane (Jürgen Prochnow) jonka tyyli muistuttaa epäilyttävän paljon Howard Philipiä - Cane on menestyskirjailija jonka teokset saavat lukijansa menettämään järkensä. Kaikesta huomaa että Carpenter ja käsikirjoittaja Michael De Luca ovat suuria Lovecraft-faneja: elokuva on lämmöllä ja rakkaudella tehty kunnianosoitus kauhun mestarille.
Ainoa miinus elokuvassa, ainakin lovecraftilaisesta näkökulmasta, on pieni flirtti Lindan (Julie Carmen) ja Trentin, sekä vähän myös Canen, välillä. Trent kuitenkin torjuu lähentely-yritykset sen verran kauhunsekaisin tuntein, että elokuva lähestulkoon tavoittaa Lovecraftin teosten impotentin naispelon. Jos haluaisi olla Lovecraftille täysin uskollinen, elokuvassa ei tietenkään saisi olla yhtään naista.
Painajainen Elm Streetillä, osat 2 & 4-6: 17. Jack Sholder: Freddyn Kosto (1985), 18. Renny Harlin: Unen Valtias (1988), 19. Stephen Hopkins: Painajaisten Lapsi (1989) ja 20. Rachel Talalay: Freddyn Kuolema (1991)
Teinislashereita on myös oltava! Valitettavasti en saanut kirjastosta käsiini koko sarjaa kuukauden aikana, joten oli tyydyttävä jatko-osiin, kolmosta lukuunottamatta. Harmi sinänsä, koska se kuuluu selvästi samaan tarinajatkumoon kuin nelonen ja vitonen, joiden kanssa se muodostaa elokuvasarjan sisäisen Dream Warriors -trilogian. Kakkonen sen sijaan on koko elokuvasarjan irtonaisin ja heikoin osa, ihan vain jo siksikin että siinä ei juurikaan ole Freddy Kruegerin (Robert Englund) bravuureja eli surkeita one-linereita ja mielikuvituksekkaita muodonmuutoksia.
Ensimmäisen Painajaisen olen kyllä onneksi nähnyt kohtalaisen vähän aikaa sitten. Silloin yllätyin kuinka loistavasti sen visuaalinen ilme ja juonen jännite toimivat. Unissa teinejä vainoava murhaaja on oikeasti todella kekseliäs idea ja yhden slasher-genren edelläkävijäelokuvan verran se toimii loistavasti. Kyseessä on varmaan paras näkemäni slasher - kyllä siinä ainakin Halloween ja Perjantai 13. päivä jäävät kakkoseksi. Noiden kahden elokuvan tapaan Krugerinkin seikkailuista on tehty aivan liian monta jatko-osaa, ja vieläpä se cross-over Perjantain kanssa, Freddy vs. Jason (2003).
Jatko-osissa unimaailman mahdollistamia surrealistisia kuolintapoja käytetään edelleen ahkerasti, mutta eivät ne silti mitenkään yllä ensimmäisen tasolle. Elokuvan laadun ja ideoiden lasku näkyy jo siinäkin että jokaisessa osassa on edellistä enemmän alastomuutta, paitsi lähestymistapaa muuttaneessa päätösosassa. Sarjan putkittamisessa pääsee erityisen hyvin esille se kuinka hupaisan absurdia on, että samalla lähiöalueella kuolee teinejä kuin kärpäsiä vuodesta toiseen ilman että vanhemmat tai viranomaiset epäilevät asiassa olevan mitään omituista.
Päätösosassa tämä sentään huomioidaan jotenkuten: Springwoodista on tullut autiokaupunki jossa ei ole enää yhtään alaikäistä hengissä. Kutonen on tosiaan muutenkin hieman erilainen kuin aiemmat jatko-osat, koska se on päivitetty selvästi rosoisemmalle 1990-luvulle. Tämä Sukupolvi X:n teinislasher kuvaa väkivaltaisista perheoloista tulevia syrjäytyneitä nuoria eikä lähiöiden arkkityyppisiä high school -oppilaita. Päätososa onkin ehdottomasti paras näistä jatko-osista koska se ei yritä turhan orjallisesti noudattaa aiempien elokuvien kasarityyliä vaan on selvästi päivitetty versio alkuperäisestä Painajaisesta.
1990-luvulla Freddy Krueger osasi pelata jo videopelejäkin!
21. Bernard Rose: Candyman (1992)
Piti tilaisuuden tullen katsoa tämäkin kauhuklassikko, joka perustuu Clive Barkerin tarinaan. Se on karun 1990-lukulainen kuten Freddyn Kuolemakin. Kasarikauhun lapsellisuus on tiessään: miljöönä ei ole idylli vaan moniongelmainen nykyajan metropoli. Oikeastaan mistä tahansa genrestä saa ahkerasti etsiä löytääkseen yhtä inhorealistista slummikuvausta. Etninen epätasa-arvo on vahvasti esillä, mihin Rodney King ja Los Angelesin rotumellakatkin ovat saattaneet vaikuttaa. En tosin tunne alkuperäisteosta ja näiden teemojen ujuttaminen käsikirjoitukseen niin myöhäisessä vaiheessa tuskin olisi ollut mahdollista. Ehkä aihe oli jo muutenkin tulenarka ja ajankohtainen.
Candyman on vakava ja nykyaikainen kauhutarina, jolle Philip Glassin vähäeleinen mutta tarpeen vaatiessa hyvinkin dramaattinen musiikki tuo ajatonta arvokkuutta. Vähintään yhtä paljon kuin säikyttelyä, elokuva on myös syvällinen tutkielma tarinoiden ja uskon merkityksestä nykykulttuurissa. Sen sijaan että elokuva tarjoaisi yksiselitteisiä vastauksia, sen urbaani legenda ei käy kirjaimellisesti toteen vaan sen tapahtumat häilyvät jossain hulluuden ja todellisuuden rajamailla. En varmana sano "candyman" viisi kertaa peilin edessä vaikka väitänkin erottavani faktan fiktiosta. Niin ne tämän elokuvan päähenkilötkin väittivät!
22. Matt Reeves: Let Me In (2010)
Kirjaston valikoima johdatteli minut heikoille jäille eli katsomaan amerikkalaisia remakeja kaiken maailman kauhuelokuvista. Tämän kyseeenalaisen putken sai aloittaa Matt Reevesin versio ruotsalaisesta, John Ajvide Lindqvistin Låt den rätta komma in -kirjasta tehdystä Ystävät hämärän jälkeen (2008) -elokuvasta. Elokuva on turhankin uskollinen ruotsalaiselle esikuvalleen: ainoat juonen muutokset tuntuvat olevan se että Uudessa Meksikossa ei ole metroja vaan teinitkin ajavat autoilla, ja Amerikassa poliisit tutkivat asioita, eivät vigilantet.
Tietysti Hollywood-tyyliin myös erikoisefektit ovat suorasukaisempia ja siksi huonompia - muistan alkuperäisen vakuuttaneen nimenomaan sen hienovaraisilla efekteillä, kun tässä sorrutaan halpaan CGI:hin. Myös musiikki on alleviivaavampi kuin alkuperäisessä. Voi tosin olla että muistan mitä sattuu, olen nähnyt ruotsalaisen elokuvan liian kauan aikaa sitten. Herää kysymys miksi ihmeessä tällaisia elokuvia pitää tehdä. Visuaalista tyyliä ja jokaista avainkohtausta myöten pyritään uusilla näyttelijöillä toistamaan tuttu mahdollisimman uskollisesti, eikä tavoitella ollenkaan omaa ilmaisua. Siitä seuraa lähes aina sieluton lopputulos.
23. Michael Haneke: Funny Games US (2007)
Vastaan tulleiden US-versioiden kasassa oli sitten tämäkin, remake maailman parhaasta kauhuelokuvasta - paras nimenomaan siksi että se ei ole kauhuelokuva. Tavallaan tätä parempaa jenkkiversiota elokuvasta ei olisi voinut edes tehdä, koska alkuperäisen ohjannut ja käsikirjoittanut itävaltalainen Michael Haneke vastaa tästäkin versiosta. Elokuva on lähes jokaista muistamaani yksityiskohtaa myöten täysin identtinen alkuperäisen Funny Gamesin (1997) kanssa. Poikkeuksena on pari avainkohtausta, joiden myötä muutokset sitten oikeastaan pilaavatkin kokonaisuuden.
Alkuperäisen nähneenä tätäkin katsoessa tulee vain ajatelleeksi että näyttelijät yrittävät vain toistaa täysin orjallisesti sen mitä on jo kerran nähty. Mietin kyllä sitäkin että miksi se nyt on elokuvassa jotenkin niin paha asia - kyllähän täysin identtisen näytelmänkin voi toteuttaa eri näyttelijöillä ilman että se on automaattisesti huonompiarvoinen.
Kaikkien metaelokuvien kuningas, alkuperäinen Funny Games, onnistui upeasti väkivallan epäerotisoinnissa ja -estetisoinnissa eli toimi täydellisenä kauhuelokuvan dekonstruktiona. "Juonihan" on ihan peruskamaa aina 1970-luvun eksploitaatioista lähtien: psykopaatit tunkevat tavallisten ihmisten kotiin ja aloittavat terrorisoinnin. Kuitenkin Haneken tapa kuvata tapahtumat on täysin epäviihteellinen. Väkivaltaa ja naisten esineellistämistä ei näytetä. Elokuva keskittyy täysin kauhun tunteeseen, ei mässäilyyn. Jälleen kerran vähemmän on enemmän, sillä Haneke tajuaa olla näyttämättä juuri oikeat asiat.
Funny Games on ahdistava ja ärsyttävä elokuva, ja siltähän oikeakin väkivalta tuntuu. Parempaa kommentaaria mediamaisemamme väkivaltaisuudesta en ole nähnyt. Tavallaan elokuva vieraannuttaa katsojaa rikkomalla neljännen seinän, mutta toisaalta se tekee myös katsojasta rikoskumppanin. Wikipediasta päätellen tätä metatason viittausta elokuvan rakenteeseen on alkuperäisessä hieman enemmän, itse en ihan niin tarkkaan muista.
Remaken ainoa mutta sitäkin kohtalokkaampi ongelma on oikeastaan Naomi Watts, koska hän ei ole ihminen vaan seksisymboli ja elokuvatähti. Toki julkisen "Naomi Wattsin" takana on myös oikea henkilö, mutta häntä ei voi tietenkään tuntea elokuvan kautta. Hän ei ole näyttelijä siinä mielessä että asettuisi katsojan mielessä täysin roolihahmon tilalle vaan on aina Elokuvatähti joka tällä kertaa esittää fiktiivistä henkilöä. Hollywoodin tähtijärjestelmä yksinkertaisesti on niin syvällä, ja syvältä.
Alkuperäisessä elokuvassa roolia esittänyt Susanne Lothar on ainakin Saksan ulkopuolella täysin tuntematon ja ennen kaikkea jotain muuta kuin seksisymboli. Häntä ei voi kuolata ja esineellistää, toisin kuin Wattsia. Toki molemmista tehdään elokuvissa varsin ansiokkaasti epäeroottisia, mutta se ei voi täysin onnistua US-versiossa. Ratkaiseva ero on eräässä elokuvan jaksossa, jossa US-version Watts on puettu huomattavasti paljastavammin kuin Lothar. Voi tietysti olla että kokisin asian toisin jos en olisi nähnyt alkuperäistä Funny Gamesia enkä yhtään Wattsin aiempaa roolia.
Kumpi on seksisymboli ja kumpi on ihminen?
Loput kauhuelokuvat osassa 3!