Stalker ja zen-meditaatio
Peter von Schnabel, 9. lokakuuta 2012
Onko mitään sellaista mitä Andrei Tarkovskin Stalkerista (1979) ei olisi jo sanottu? Ja miksi edes yrittää sanoa mitään, koska se on mestariteos syistä joita nimenomaan ei voi kertoa sanoin. Ainakaan kovin hyvin. Elokuvan ensimmäistä kertaa teatterissa nähtyäni ymmärrän ehkä kuitenkin aiempaa paremmin sen viehätyksen, mutta myös elokuvan heikkoudet, ja koitan tässä avata niitä omalla vaatimattomalla panoksellani.
Jos Stalkerin "juonta" ajattelee, siitä tulee lähinnä hupsujen teinipoikien amatöörielokuva mieleen. Eihän siinä muuta tehdä kuin haahuillaan päättömästi komeissa urban exploration -maisemissa, kahden hylätyn virolaisen vesivoimalan läheisyydessä. Elokuvan "toiminnan" motiivina tuntuu olevan se että miljöö on niin upea että siinä on vaellettava ihan vain sen itsensä takia. Kaikki matkaan liittyvä on vain lumetta, jolla on selitettävä jotenkin omat teot narratiivisesti. Ihan kuin elokuvan päähenkilöt tosiaan olisivat teinipoikia... roolipelaavia teinipoikia. Ehkä elokuvan edetessä nimenomaan selviääkin se että kyse on oikeasti aikuisista roolipelaajista: ihmisistä jotka koittavat selviytyä tarkasti rajatuista rooleistaan tässä eksistentialistisessa näytelmässä jota elämäksi kutsutaan - yhden hahmo on Stalker (eräänlainen opas, Aleksandr Kaidanovski), toisen Professori (Nikolai Grinko) ja kolmannen Kirjailija (Anatoli Solonitsyn).
Välillä nämä kolme kaljua neuvostoliittolaismiestä puhuvat tieteestä, taiteesta, uskosta ja muusta henkevästä, mutta usean katselukerran jälkeen lopputulemani näistä mono- ja dialogeista on tämä: niissä ei oikeasti ole mitään tolkkua, eivätkä ne sisällä mitään Suurta Filosofiaa tai viisautta, joka olisi tämän elokuvan Sanoma. Se elokuvan viisaus tulee jostain ihan muualta kuin puheesta ja toiminnasta, vaikka toki nekin ovat elokuvakokonaisuuden kannalta elintärkeitä: eihän elokuva voisi osoittaa puheen ja toiminnan tyhjyyttä jos se ei esittäisi niitä. Ennen kuin avaan tätä enemmän, on esiteltävä hieman sitä "juonta" ja elokuvan audiovisuaalista ilmettä.
Strugatskin veljesten Huviretki tienpientarelle (1971) -romaaniin perustuvassa elokuvassa maapallolle on saapunut jotain ekstraterrestriaalista - meteoriitti, tai ufo tai jotain, ei kukaan oikeastaan tiedä, eikä sillä edes ole mitään merkitystä. Tämän voiman tai ilmiön saapumisen seurauksena syntyy ihmisen hylkäämä Vyöhyke, kielletty aidattu alue, jolle rikolliset stalkerit vievät salaa eksistentialistisia turisteja. Siellä kun huhutaan sijaitsevan huoneen, joka toteuttaa sisään astujan hartaimman toiveen.
Elokuvassa tämä huone ja koko Vyöhyke edustavat toivoa toivottomassa maailmassa. Stalker esittää ihmisten arkitodellisuuden todella ankeasti, seepianvärisenä sotkuna. Olin esimerkiksi aivan vakuuttunut että DVD:ltä katsoessanikin on ollut nähtävillä joku poikkeuksellisen heikkolaatuinen remasteroimaton kuva, mutta ensimmäistä kertaa elokuvan 35-millisenä teatterissa nähtyäni on pakko uskoa: kyllä se elokuvan alku todella näyttää uskomattoman rumalta ja sottaiselta. Tämä on kenties ollut Tarkovskin tarkoituskin, jotta kontrasti arkielämän ja Vyöhykkeen välillä korostuisi.
Stalker muuttuukin värilliseksi kun Vyöhykkeelle on päästy, ja visuaalinen ilme paranee huomattavasti. Vyöhyke onkin kuvattu niin maagisella otteella, että harvassa elokuvassa on visuaalisesti yhtä huikeita kohtauksia. Vaikka maisemat muuttuvatkin ankeista melankolisen kauniiksi, dialogista välittyy Vyöhykkeelläkin hyvin surkea kuva ihmisyydestä. Kolmikon palattua Vyöhykkeeltä, kuva muuttuu jälleen seepiaksi mutta seassa on nyt värillisiäkin otoksia.
Elokuvasta tekee mestariteoksen juuri sen ainutlaatuinen audiovisuaalinen tyyli. Stalker on elämäni hypnoottisin ja meditatiivisin elokuvakokemus. Viimeistään tolkuttoman pitkässä resiinanajokohtauksessa se imaisee katsojan sisään omaan maailmaansa - samalla kun hahmot siirtyvät ankeasta ulkomaailmasta Vyöhykkeelle. Tämä visuaalisesti ainutlaatuinen maailma ei päästäkään sitten irti kertaakaan ennen kuin hahmot ovat palanneet Vyöhykkeeltä. Tässä omassa henkilökohtaisessa suosikkikohtauksessani resiinan tasaisen mekaaninen kolke, hahmojen sisäänpäinkääntyneet ilmeet, sumeina ohitse vilisevät post-apokalyptiset maisemat ja Eduard Artemievin analogihuminat luovat ainutlaatuisen ääni- ja kuvamaiseman.
Entä mikä sitten on mielestäni se Stalkerin Pointti? Se, että Vyöhykettä ja sitä maagista huonetta ei ole olemassa. Kaikki toiveet, kuten myös kaikki kärsimys, ovat ihmisessä itsessään. Nimihahmo itsekin sanoo, että kaikki mikä Vyöhykkeellä tapahtuu, on täysin matkaajista itsestään kiinni. Hiljainen ja hypnoottinen matka tekee tyhjäksi kaiken mitä kolme hahmoa itsestään luulevat, kaikki ne vastaukset joita he ovat tieteestä tai taiteesta etsineet.
Ihmisen ei tarvitse tavoitella mitään Vyöhykettä tai Huonetta ollakseen kokonainen. Ihminen on aina kokonainen, hänen täytyy vain itse tajuta se. Kaikki se runollinen ja analyyttinen jota Kirjailija ja Professori elokuvassa sanovat, tuovat puhtaan olemassaolon päälle tarpeettomia lisäkerroksia. Mieli on hyödyllinen työkalu elämässä, mutta ihminen ei ole sama asia kuin hänen mielensä - saatika sitten hänen ammattinsa tai hänen toiveensa. Paitsi Stalkerin "juoni" ja dialogi, myös sen rauhallinen rytmi mahdollistavat tämän olemassaolon ydinkysymyksen äärelle pääsemisen.
En tätä osaa paremmin selittää, koska en ole new age -kirjailija tai itämainen guru. Stalkerin audiovisuaalisella asulla on kuitenkin minuun sellainen rauhoittava vaikutus, että se saa minut unohtamaan mieleni. Se saa minut keskittymään täydellisesti tähän hetkeen ja todellisuuden vastaanottamiseen ilman mielen luomia suodattimia. En minä siis oikeasti mitään zen-meditaatiosta tiedä, mutta Stalker on minun oma henkilökohtainen mietiskelyelokuvani.
Jos on tarpeeksi virkeässä mielentilassa, elokuva avaa hyvät mahdollisuudet hiljentää järjen ja runouden äänet jotka koittavat kovasti selittää kaiken. Jos taas ei ole riittävän virkeä, Stalker tarjoaa myös lempeän ja rauhoittavan laskeutumisen unten maille. Tylsä se ei siis missään nimessä ole, se vain on hyvä teos sulkemaan tarpeettomia aivotoimintoja.