Sarjakuvafilmatisoinneista

Peter von Schnabel, 14. toukokuuta 2012

Viimeisen puolen vuoden aikana olen astunut tuntemattomaan ja ryhtynyt perehtymään itselleni aivan vieraaseen taiteenmuotoon: sarjakuvaan. Olen aloittanut suurten M-kirjainten perusteoksista: Miller, Moore, Moebius, Morvan, Mignola. Siinä sivussa katsoin myös kolme sarjakuvafilmatisointia heti niiden pohjalla olevien albumien lukemisen jälkeen. Käsittelen tässä, huonosta parhaaseen, kolme eri filmatisointia ja kerron miksi ne ovat onnistuneita tai epäonnistuneita tässä lajissa, joka on melkein yhtä vaikea kuin tietokonepelifilmatisointi.

1. From Hell (2001)

Alan Mooren From Hell on massiivinen viisiosainen sarjakuvaromaani Viiltäjä-Jackin mysteeristä. Tarinan taustalla on mittava taustatutkimus, jonka perusteella tapahtumat on rekonstruoitu niin uskottavasti, että olisin valmis julistamaan että yhden historian suurimman murhamysteerin ratkaisi sarjakuvakäsikirjoittaja. Tässä tapahtumien tulkinnassa Moore liittää murhiin kiinteästi kuninkaallisen perheen ja vapaamuurarit. Rönsyilevä tarina saavuttaakin korkealentoisia esoteerisiä ja yhteiskunnallisia ulottuvuuksia.

Johnny Deppin tähdittämä filmatisointi vuodelta 2001 ei säilytä alkuperäisen teoksen hengestä juuri mitään. Romaanin huimaavat kuvaukset viktoriaanisesta Lontoosta ja sarjamurhaajan sisäisestä maailmasta vesitetään täysin. Myös loppuratkaisu on täydellinen lässähdys: vaikka loppukohtaus on elokuvassa lähes samanlainen kuin romaanissa, elokuva pohjustaa ja selittää sen tyhjiin, niin että alkuperäisteoksen salaperäisyys menetetään täysin.

Keskeisimmän ongelman filmatisoinnissa muodostaa pääpari Depp ja Heather Graham. Depp on aivan liian iso nimi tällaisen ensemble castiin perustuvan tarinan näyttelijäksi. Hänen esittämänsä etsivä on alkuteoksessa oikeasti enemmän sivuhenkilö kun pääosassa on Viiltäjä-Jack, sekä mediailmiönä että todellisena sarjamurhaajana. Graham taas on aivan liian siloiteltu ja voimakastahtoinen nainen murhaajan kohteeksi joutuvan prostituoitujoukon päähahmona.

Graham on selvästi puhtaampi, huolitellumpi ja värikkäämmin pukeutunut kuin kukaan muu elokuvan prostituoiduista. Hän on täysin epäuskottava saastaisessa miljöössä ja kaiken lisäksi hänen persoonansa korostaminen tekee tehokkaasti tyhjäksi koko alkuteoksen yhteiskunnallisen sanoman. Nämä prostituoidut eivät olleet perinteisessä mielessä kauniita naisia joille prostituutio olisi ollut jokin miellyttävä tai kenties vapaaehtoinenkin valinta. Viktoriaanisessa Lontoossa kuka tahansa nainen saattoi joutua prostituoiduksi. Jos ei asunut vanhempiensa hoteissa tai ollut naimisissa, miehen huollettavana, naisella ei juuri ollut muita keinoja pysyä leivässä. Varsinkaan jos aviottomia lapsia oli päässyt syntymään.

Alkuperäinen romaani myös tavoittaa näiden naisten syvän toivottomuuden tuskallisen hyvin: he kyllä tietävät olevansa murhaajan "listalla", mutta ovat liian köyhiä ja heikkoja osatakseen vastustaa julmaa kohtaloaan. Siksi näiden naisten kuvaaminen Mooren romaanissa heikkotahtoisena joukkona voimakastahtoisten yksilöiden sijaan on kerronnallisesti perusteltua.

Pahiten mennään tietysti metsään kun Deppin ja Grahamin hahmojen välille viritellään romanssia. Tai oikeastaan siinä, että murhaajan henkilöllisyyttä pidetään "mysteerinä" valtaosan elokuvan kestosta. Koska Moore näyttää murhaajan kasvot ensimmäisestä hirmutyöstä lähtien, kyse ei ole trilleristä. Oleellista ei ole sen jännittäminen, kuka osoittautuu syylliseksi, vaan teoksella on paljon ylevämmät tavoitteet. Alkuperäisteos valottaa Lontoon historian okkultistista puolta, Britti-imperiumin julmaa tekopyhyyttä, sarjamurhaajan sielunmaisemaa ja muita paljon yksittäistä murhasarjaa suurempia teemoja. From Hell -elokuva on siis vesitetty yksinkertaiseksi whodunit-trilleriksi jossa on mysteeriä ratkaiseva miespäähenkilö, tämän romanttinen vastapari, sekä murhaaja joka paljastuu elokuvan keskeisessä juonenkäänteessä.

2. Watchmen (2009)

Myös Watchmen (2009) perustuu Mooren sarjakuvaromaaniin. Alkuperäisteos on luonteeltaan hyvin erilainen kuin From Hell, mutta melkein yhtä massiivinen. Se on pari sukupolvea kattava supersankarimyytin dekonstruktio, joka kyseenalaistaa toisaalta omankädenoikeuden mielekkyyden, ja toisaalta rajattoman vallan mukanaan tuoman etääntymisen kaikesta inhimillisestä.

Joku näyttäisi ryhtyneen lahtaamaan Watchmeniksi kutsutun eläkkeelle jääneen supersankari/lainvalvojaryhmän jäseniä. Rorschach-niminen maskeerattu antisankari lähtee varoittamaan kollegoitaan ja mysteeri alkaa pikkuhiljaa purkautua. Alkuperäisteoksessa on loputtomasti sivujuonia ja jopa sarjakuvaromaani sarjakuvaromaanin sisällä, mutta elokuva yrittää keskittyä pääjuoneen.

Watchmen-leffa ei ole silti tarpeeksi karsittu vaan siinä on ahkerasta karsimisesta huolimatta liian paljon sivujuonteita. Ne kyllä toimivat loistavasti sarjakuvaformaatissa: rinnakkaisten tarinoiden näyttäminen vierekkäisissä ruuduissa ja yksittäisiin hahmoihin keskittyvät luvut ovat käytännöllisiä ja kerronnan tehoa lisääviä ratkaisuja, jotka kuitenkin siirtyvät elokuvaformaattiin todella huonosti.

Esimerkiksi takaumat Watchmen-ryhmän edeltäjään, Minutemeniin, yrittävät tuoda syvyyttä henkilöihin ja juoneen mutta seurauksena on vain se, että sekä nuorempi että vanhempi sankaripolvi jäävät vain pintaraapaisuiksi. Asiaa ei auta se, että "nykyaikaan" (eli vaihtoehtoiseen 1980-lukuun) sijoittuvissa kohtauksissa Minutemenin vanhat jäsenet näyttävät huonosti maskeeratuilta sketsihahmoilta.

Loppuratkaisun tekijät ovat pistäneet täysin uusiksi, mutta se on oikeastaan juuri sitä rohkeaa omaa otetta jota tämä elokuva olisi kaivannut lisää. Sarjakuva-albumin loppuratkaisu oli uskottavuuden rajoilla jo alunperinkin, elokuvamuodossa ja 2000-luvun kyynisempänä aikana se olisi ollut täysi katastrofi. Loppuratkaisu on kuitenkin täysin alkuperäisteoksen hengen mukainen ja toimivin asia koko elokuvassa.

3. Sin City (2005)

Sin City on selvästi onnistunein näkemäni sarjakuvafilmatisointi. Kenties koska alkuperäisteoksen kirjoittaja ja kuvittaja Frank Miller on ollut vahvasti mukana myös elokuvasovituksen teossa. Se on myös visuaaliselta asultaan erittäin uskollinen alkuperäisteokselle, mitä ei voi sanoa edellämainituista filmatisoinneista. Monessa mielessä Sin City on melkein kuin pysähtyneistä mustavalkoisista still-kuvista animoitu versio.

Sin City -albumeita on toistaiseksi seitsemän joissa on jokaisessa oma itsenäinen tarinansa, mutta kaikki nämä tarinat kuitenkin risteilevät pitkin sarjaa tarkkaa lukemista palkitsevalla tavalla. Elokuvaan on valittu kolmen albumin keskeiset tarinat, ja valinnat ovatkin osuneet niihin raflaavimpiin ja parhaiten elokuvaformaattiin sopiviin. Näiden kolmen tarinan välillä on muutama risteymä, mutta Sin City toimii silti melko perinteisenä episodielokuvana.

Elokuva on täynnä karikatyyrimäisesti maskeerattuja hahmoja: silmiinpistävimmät ovat Mickey Rourken valtava otsa ja leuka, sekä Benicio del Toron koomisen massiivinen nenä. Unohtamatta tietenkään Keltaista paskiaista. Kun tämän yhdistää enimmäkseen tietokoneella luotuun sarjakuvamaiseen miljööhön, tuloksena on aivan oma sarjakuva-elokuva-maailmansa joka ei oikein näytä elokuvalta eikä sarjakuvaltakaan. Tämä on erittäin toimiva ratkaisu, koska perinteisellä kuvaustyylillä luotisateesta toisensa jälkeen ehjin nahoin selviävät sankarit eivät olisi yhtään uskottavia.

Kirjallisista teoksista tehtävissä filmatisoinneissa aineiston karsiminen on yleensä yksi suurimmista ongelmista. Sin Cityssä on kuitenkin osattu oikaista juuri oikeat mutkat. Kaikki oleellinen on mukana elokuvassa, ja tarinoista on jätetty pois vain ne elementit jotka eivät ole tässä yhteydessä täysin välttämättömiä. Sin City kunnostautuu myös ottamalla kaiken irti äänestä ja liikkuvasta kuvasta. Upeimmillaan tämä on Clive Owenin ja del Toron yhteisessä autokohtauksessa, jossa del Toron hahmo korisee ja heiluu hyvin elävällä tavalla ja tuo kohtaukseen hillitöntä komiikkaa, jota alkuperäisessä ei ole.

Sin City ei pahemmin ota kerronnallisia vapauksia alkuperäistekstin suhteen: karsimiset on tehty niin että juonikuvioita ei ole tarvinnut pahemmin muuttaa. Tämä on onnistuneempi ratkaisu kuin From Hellin ja Watchmenin sooloilu. Watchmenin kohdalla ongelmana oli se, ettei sitä uskallettu pistää tarpeeksi rajusti uusiksi, joten seurauksena oli sekava keitos jossa oli liikaa asiaa. From Hell taas otti rohkeasti uuden näkökulman sarjakuvaan, mutta lopputuloksena oli täysin persoonaton ja tylsä sarjamurhaajatrilleri.

Muut kirjoitukset

21.11.2012 – Vesa "Pilotti" Mustonen: Halloweenstravaganza 2012! - Osat 4 & 5

14.11.2012 – Vesa "Pilotti" Mustonen: Halloweenstravaganza 2012! - Osat 2 & 3

12.11.2012 – Vesa "Pilotti" Mustonen: Halloweenstravaganza 2012! - Osa 1

10.11.2012 – Peter von Schnabel: Kauhea elokuvakuukausi 3/3

06.11.2012 – Peter von Schnabel: Kauhea elokuvakuukausi 2/3

03.11.2012 – Peter von Schnabel: Kauhea elokuvakuukausi 1/3

11.10.2012 – Peter von Schnabel: Taide on universaali kieli

09.10.2012 – Peter von Schnabel: Stalker ja zen-meditaatio

04.10.2012 – Peter von Schnabel: Avara Luonto: Elämän puu

29.09.2012 – Peter von Schnabel: Viisi parasta suomalaista elokuvaa

16.09.2012 – Peter von Schnabel: Epäsymmetrinen eturauhanen

09.09.2012 – Vesa "Pilotti" Mustonen: Videopelielokuvien lyhyt historia IV: Dokumentit

08.09.2012 – Vesa "Pilotti" Mustonen: Videopelielokuvien lyhyt historia III: 2006-2010

03.09.2012 – Vesa "Pilotti" Mustonen: Videopelielokuvien lyhyt historia II: 1993-2005

02.09.2012 – Vesa "Pilotti" Mustonen: Videopelielokuvien lyhyt historia I: Johdanto

28.08.2012 – Peter von Schnabel: Syötä minua!

28.06.2012 – Peter von Schnabel: 10 parasta elokuvien alkutekstijaksoa

24.06.2012 – Peter von Schnabel: Todd Solondz ja amerikkalainen keskiluokka

20.06.2012 – Vesa "Pilotti" Mustonen: Kymmenen Vesa "Pilotti" Mustosen suosikkiohjaajaa

19.06.2012 – Peter von Schnabel: Kun Don Rosa istutti idean Christopher Nolanin päähän

28.05.2012 – Peter von Schnabel: The Day the Earth Stood Still: 1951 vs. 2008

21.05.2012 – Peter von Schnabel: I Saw the Woman

17.05.2012 – Peter von Schnabel: Blood in the Mobile

14.05.2012 – Peter von Schnabel: Sarjakuvafilmatisoinneista

11.05.2012 – Peter von Schnabel: Avara luonto: Humiseva harju

08.05.2012 – Peter von Schnabel: Kymmenen tohtori von Schnabelin suosikkiohjaajaa