Videopelielokuvien lyhyt historia II: 1993-2005
Vesa "Pilotti" Mustonen, 3. syyskuuta 2012
Juttusarjan toisessa osassa arvostellaan viisi elokuvaa videopelielokuvien esiajalta (1993-2001) ja modernilta ajalta (2002-2005).
Super Mario Bros (1993)
Vuonna 1993 ilmestyneellä Super Mario Brothersilla on kyseenalainen kunnia olla kaikkien aikojen ensimmäinen live action -videopelielokuva. Uraauurtava elokuva lytättiin ilmestyessään varsin yksimielisesti, mutta näin jälkiviisaasti täytyy sanoa, että SMB ei oikeastaan ole lainkaan paskempi pelielokuva!
Selvästikään 90-luvun alussa ei vielä oltu varmoja olisivatko pelkät pelaajat tarpeeksi suuri yleisö isolle elokuvatuotannolle, sillä Super Mariota elokuvassa ei ole kuin viitteeksi. Käsikirjoittajat ovat lähinnä tyytyneet nimeämään elokuvan hahmoja Mario-hahmojen nimillä, ja esimerkiksi Toad (siis se pieni sienimies) on elokuvaa varten muuttunut jonkinlaiseksi anarkisti-katusoittajaksi.
Näin ollen elokuvan tarinaa ei ilman nimiä välttämättä heti Marioksi tunnista: newyorkilaiset putkimiesveljekset Mario (Bob Hoskins) ja Luigi (John Leguizamo) tutustuvat nuoreen ja näpsäkkään paleontologiin (Daisy, Samantha Mathis). Lähes saman tien nainen kuitenkin kaapataan aivan veljesten nenän edestä ja kaapparit pakenevat salaperäisen portaalin kautta toiseen ulottuvuuteen. Mario ja Luigi seuraavat tietysti perässä.
Tähän mennessä lähes Mariota, mutta tuo toinen ulottuvuus on melko kaukana pelien houreisesta sienimaailmasta. Elokuvassa sienimaailma on muuttunut aavikkoplaneetaksi, jonka ainoa kaupunki on dystopinen, diktaattorimaisen Kuningas Koopan (Dennis Hopper) johtama viemärihelvetti. Kaikki kaupungin asukkaat asuvat paskan keskellä ja jatkuvassa pelossa, sillä Koopan hallinnon alla rikollisuus rehottaa ja esimerkiksi poliittisen musiikin esittäminen on rangaistava teko.
Elokuvan omituisin teema on kuitenkin de-evoluutio (joku on kuunnellut Devoa!), jota Koopa käyttää aseenaan vihollisiaan vastaan. Hänellä on käytössään laite, jolla pystyy määrittelemään aikakauden, jota edustavaksi olioksi uhri muutetaan. Laitteen avulla Koopa onkin muun muassa muuttanut kaupungin todellisen kuninkaan sienirihmastoksi(!) joka levittäytyy ympäri kaupunkia auttaen sankarikaksikkoamme hädän iskiessä.
Synkistä elementeistään huolimatta elokuva on puhtaasti lapsille suunnattua efekti/kohelluskomediaa, ja sellaisena varsin köykäistä. On kuitenkin SMB:n etu, että kohelluskomedia on ihan oikea elokuvagenre, mikä yksinään tekee tästä yhden parhaista koskaan tehdyistä pelielokuvista. Lisäksi elokuvan efektit ovat oikeastaan varsin onnistuneita. Tietokone-efektit ovat herkullisen surrealistista pyörimistä, lavastukset vakuuttavan paskaisia ja maskeeraukset ihan onnistuneita.
Elokuvan pahin munaus on kuitenkin sen lopetus: SPOILER ALERT! Koopa ei putoa laavaan!
Aiheuskollisuus: 1/5
Elokuva: 3/5
Street Fighter (1994)
Street Fighter on toinen reliikki pelielokuvien esihistoriasta. Se on lapsellista sekoilua päälleliimatun oloisilla viitteillä pelin hahmoihin ja paikkoihin. On tietysti myönnettävä että en itsekään tietäisi miten kolmen lauseen taustatarinalla varustetusta mätkintäpelistä voi järkevästi tehdä ”aiheuskollisen” elokuvan, ellen olisi nähnyt Mortal Kombatia, mutta se ilmestyi Street Fighter -fanien harmiksi vasta vuoden tämän elokuva jälkeen.
Yritystä Street Fighterissä kyllä riittää. Miellyttävästi lähes kaikki hahmot jotka elokuvassa taistelevat, taistelevat pelistä tutulla tyylillään. Vega viiltää kynsillä, Balrog mättää nyrkeillä, Zangief ja Honda jyräävät massalla ja niin edelleen. Ikävä kyllä supervoimia ei elokuvassa nähdä, lukuun ottamatta lopun lyhyttä Bisonin voimannäytettä. Muutama hadouken ei olisi tehnyt taisteluille pahaa, tällaisina ne ovat varsin tylsää turpaanvetoa. On tosin mahdollista että fantastisimpia elementtejä on leikattu elokuvasta pois, sillä ainakin Dhalsimin venyviin raajoihin annetaan elokuvassa viitteitä, joita ei kuitenkaan koskaan lunasteta. Ihan tarpeeksi pitkä elokuva on kyllä näinkin.
Nimekkäin näyttelijä leffassa lienee Van Damme, joka on Street Fighterissa sama pökkelö kuin muissakin leffoissaan (ja puhuu erittäin ärsyttävällä korostuksella). Raul Julian näyttelemä M. Bison on elokuvan ehdoton väriläiskä, mies kun ylinäyttelee täysin estottomasti ja repii naamastaan muutamia aivan uskomattomia ilmeitä. Ikävä kyllä Street Fighter jäi Julian viimeiseksi teatterilevitykseen päässeeksi elokuvaksi, sillä hän kuoli vuonna 1994 vain muutama kuukausi ennen elokuvan ensi-iltaa. Mukana on toki myös nouseva pop-ihme Kylie Minogue, joka on kieltämättä erittäin miellyttävää katsottavaa potkiessaan konnia tiukassa topissa.
Elokuvassa muuten esiintyy myös vahvasti monia pahuuteen liittyviä teemoja, mutta näiden analysoinnin jätän suosiolla hra Schnabelille.
Aiheuskollisuus: 3/5
Elokuva: 1/5
Mortal Kombat (1995)
Paul W. S. Anderson on varsinainen videopelielokuvaohjaajien grand old man, sillä huolimatta tästä aikaisesta aloituksestaan on hän edelleen niin sanotusti "pelissä mukana". Viimeisin miehen pelielokuva on vuonna 2010 ilmestynyt Resident Evil: Afterlife, mutta tämän vuoden syksyllä on ilmestymässä jälleen uusi RE-saagan osa, Retribution. Se mukaan luettuna Anderson on ohjannut yhteensä viisi Resident Evil -elokuvaa, vuoden 2007 Dead or Alive -filmatisoinnin, sekä tietenkin nyt käsiteltävänä olevan elokuvan, Mortal Kombatin. Kaikki tämä tekee hänestä kaikkien aikojen toiseksi tuotteliaimman pelielokuvaohjaajan (ykkösen ehkä arvaattekin), mikä ei ole lainkaan huonosti!
Mortal Kombat ei ole vain yksi Andersonin tuotannon kohokohdista (ainoastaan Event Horizon ja ehkä Resident Evil ovat parempia), se on myös yksi parhaista koskaan tehdyistä pelielokuvista! Mortal Kombat oli ilmestyessään yllättävänkin tyly, sillä aikakauden muut pelielokuvat olivat puhtaasti lapsille suunnattua huttua. Tämä on tietysti ymmärrettävää ja vain oikein, sillä ovathan MK-pelitkin tunnettuja nimenomaan ylilyödystä väkivallastaan. Oikeastaan elokuva ei edes ole mitenkään erityisen väkivaltainen tai verinen, ja on ihan lapsille sopiva. Kuitenkin 90-luvun lajitovereihinsa verrattuna sen voisi sanoa olleen jopa aikaansa edellä.
Elokuva toimii pitkälti kuten pelikin. Kolme taistelulajien taitajaa kutsutaan salaperäiseen turnaukseen, johon osallistumiseen heillä kaikilla on oma motiivinsa. Turnauksen alkaessa paljastuu, ettei kyseessä kuitenkaan ole ihan mikä tahansa mittelö, vaan ottelut ovat osa Muinaisten Jumalien keskinäistä kamppailua ja taistelun panoksena on koko kotiplaneettamme kohtalo! Melko synkkä nakki! Mortal Kombatia lähemmäs taistelupeliä on elokuvaa vaikea saada. Uusia taistelijoita esitellään tasaisesti ja näitä vastaan käydyt kamppailut rytmittävät elokuvaa varsin mallikkaasti. Taistelut myös käydään miellyttävän erilaisissa maisemissa, kuten synkissä temppeleissä ja avarissa metsissä, tietenkin sekä maan päällä että Muinaisten Jumalien Otherworld-maailmassa.
Ilman pelien tuntemusta Mortal Kombat on ehkä hieman keskitasoa huonompi martial arts -pätkä, mutta nimenomaan pelistä otetut elementit tuovat siihen mukavaa omaa otetta. Näyttelijät ovat suurin osa varsin kömpelöitä, mutta onneksi pelastamassa on ukkosenjumala Raydenia näyttelevä Christopher Lambert. Efektit ovat aika hyviä ja Mortal Kombat -teemamusiikki tietysti rokkaa aina. Kyllä tämä kannattaa katsoa!
Aiheuskollisuus: 4/5
Elokuva: 3/5
Resident Evil (2002)
Ensimmäinen Resident Evil on Paul W.S. Andersonin viimeinen hyvä(hkö) elokuva, ja ainoa vähänkään näkemisen arvoinen RE-filmatisointi. Se on myös paremman keskiluokan pelielokuva ja zombie-elokuvanakin noin keskikastia, mikä tietysti kertoo lähinnä zombie-genren elokuvien vaihtelevasta tasosta. Oikeastaan Resident Evil on Aika Hyvä vähän kaikessa. Yhdessä asiassa Resident Evil on tosin selkeästi paras: se on eniten jatko-osia poikinut pelielokuva! Tämä aiheuttaa tietysti sen, että jos arvosteltaisiin elokuvasarjoja arvioimalla kunkin sarjan keskimääräisen edustajan laatu, olisi Resident Evil yksi huonoimmista näkemistäni pelielokuvista.
Mutta eipä tuolla ole väliä, sillä tämä tuli ensin ja on ihan katsomisen arvoinen. Se on varsin uskollinen Resident Evil -peleille, tosin samaa tietysti voisi sanoa melkein mistä tahansa zombie-elokuvasta. Resident Evil antaa kuitenkin varsin miellyttävän katsauksen Raccoon Cityn synkkien tapahtumien alkuräjähdykseen. Elokuva kertoo salaisella tutkimusasemalla tapahtuvasta Kammottavasta Onnettomuudesta ja sen jälkiä siivoamaan lähetettävästä iskuryhmästä. Iskuryhmän mukana roikkuu myös muistinmenetyksestä kärsivä Alice (hot hot hot Milla Jovovich), joka paljastuu tutkimuslaitoksen omistavan Umbrella Corporationin työntekijäksi. Sitten mätetään ja mäiskitään ja tullaan purruiksi!
Resident Evil on parhaimmillaan alussa, kun kaikki on mysteerin peittämää ja ryhmän tehtävänä on yksinkertaisesti sammuttaa tutkimuslaitosta hallitseva The Queen -tekoäly. Elokuvan helposti paras kohtaus on kun osa ryhmän kommandoista jää Queenia vartioivan silpomis-laser-ansan vangeiksi ja tulevat paloitelluiksi mitä lystikkäimmillä tavoilla. Kun ryhmä lopulta sitten sammuttaa tekoälyn, pääsevät kaikki laitoksen epäpyhiksi zombie-äpäröiksi muuttuneet työntekijät ja koe-eläimet tietysti vapaiksi ja hurja selviytymistaistelu ja mukiinmenevä zombie-mättö voi alkaa. Jatkuva räiskintä ei sovi Resident Evil -henkeen ihan yhtä hyvin kuin alun hiippailu, mutta kaikeksi onneksi myös mättöpuoli on elokuvassa ihan mallikasta.
Kyllä tämäkin siis kannattaa katsoa! Tarina on tietenkin paperinohut ja vähäiset käänteetkin tyhmiä, mutta toiminta on aika hyvää ja etenkin alkupuolen hidastempoisempi tunnelma toimii mainiosti. Anderson on siitä outo ohjaaja, että hänessä tuntuu asuvan jonkinlainen osaamisen siemen, mutta ei kuitenkaan malttia hyödyntää tuota osaamistaan. Tämän vuoksi tulen toiveikkaana katsomaan varmasti kaikki tulevatkin Resident Evil -elokuvat, vaikka ne jatkuvasti onnistuvatkin olemaan edellistäkin huonompia.
Aiheuskollisuus: 4/5
Elokuva: 3/5
Doom (2005)
The Rock on äijä! Sanokaa mitä sanotte, minä olen aina pitänyt Dwayne Johnsonin ironissävytteisestä, juuri sopivan humoristisesta tavasta näytellä. Vapaapainia en ole ikäväkseni ikinä seurannut, mutta jos nyt aloittaisin, tekisin sen The Rockin takia (painiiko se edes enää?). Ja näinhän se on, että Doomin kohokohtiin kuuluu herra Johnsonin esittämän Sargen (loistonimi!) siirtymä Marsiin matkustavan pelastusryhmän johtajasta tarinan vaatimaksi loppupahikseksi (ns. "boossi").
Ikävä kyllä kuten useimmat pelielokuvat, myös Doom epäonnistuu siinä tärkeimmässä: aiheuskollisuudessa. Pelin tarina on ryssitty juuri ratkaisevilta osin aivan täysin, joskin on hyvin ymmärrettävää miksi. Alkuperäisen Doomin koko "taustatarinahan" perustuu siihen, että Marsissa on epähuomiossa avattu portti Helvettiin. Tämä ei tietenkään sovi massiiviselle Hollywood-tuotannolle, sillä uskonnollisen kansanosan suututtamisesta ei tunnetusti hyvää seuraa. Näin ollen elokuvassa Helvetilliset visiot ja demonit on korvattu klassisella "pieleen menneellä biologisella kokeella". Elokuvassa kyllä vihjaillaan mörköjen paholaismaiseen alkuperään useaan otteeseen, eli selvästi studiolla on ongelma tiedostettu, mutta myöhäistä se on itkeä kun neitsyen veri on jo maassa.
Doom-faneja yritetään kuitenkin kosiskella muilla keinoin. Vähemmän toimivaa on perinteinen nimienpudottelu ("Big fucking gun!"), selvästi hienompaa loppuhuipennuksena toimiva hahmon silmistä kuvattu kohtaus. Kyseinen kohtaus on lyhyydestään huolimatta aivan nerokas, ja tuo elokuvaan hetkeksi täysin pidättelemätöntä Doom-toimintaa. Karl Urban paskoo demoneja rynnäkkökiväärillä ja tottakai moottorisahalla samalla kun Clint Mansellin erinomainen toimintajunttaus pauhaa taustalla! Toimii!
Ilman Doomiuttakin Doom on kuitenkin varsin keskinkertainen toimintapätkä, mikä ei pelielokuvalta ole ollenkaan huonosti! Toiminta on välillä yllättävänkin brutaalia, näyttelijät ovat sentään oikeita näyttelijöitä ja huumoriakaan ei ole unohdettu, mikä on varsin kuvaavaa modernin ajan pelielokuvalle.
Aiheuskollisuus: 2/5
Elokuva: 3/5
Jatkuu: Osa 3: Postmoderni aika (2006-)