Blood in the Mobile
Peter von Schnabel, 17. toukokuuta 2012
Katsoin elektroniikkateollisuuden ja Itä-Kongon konfliktin välisestä yhteydestä tehdyn dokumentin Blood in the Mobile (2010). Vaikka ensimmäisenä mieleni tekisikin kirjoittaa aiheesta idealistinen paasaus, yritän tässä kuitenkin keskittyä siihen dokumenttielokuva-genren edustajana. Sitä katsoessani minua nimenomaan alkoi häiritä se että katsoin elokuvaa. Se oli teknisesti niin hyvin toteutettu ja dramaturgisesti toimiva kokonaisuus, etten osannut ottaa sitä tosissani. Vaikka tarkoitus olisi ilmeisesti että kävisi täysin päinvastoin.
Elokuvassa tanskalainen elokuvantekijä Frank Piasechi Poulsen lähtee matkustamaan ympäri maailmaa selvittääkseen rahoitetaanko hänen rakastamissaan Nokian kännyköissä käytettävillä mineraaleilla Kongon sotalordien toimintaa. Poulsen soittelee Nokialle, käy messuilla ja Espoon päätoimistolla yrittäen tavoittaa jotain Nokian työntekijää joka tietäisi aiheesta edes jotain. Nokialta annetaan aluksi pelkkää ei-oota, joten Poulsen lähtee itse Kongoon perehtymään asiaan. Kongosta palattuaan hän pääsee viimein yhtiön edustajien puheille. Hän käy myös jututtamassa mineraalieksperttejä Saksassa sekä kansalaisjärjestö Global Witnessiä ja kongressiedustaja Jim McDermottia Yhdysvalloissa.
Poulsenin Kongon visiitti onkin elokuvan mukaansatempaavin osuus. Se on hyvin jännittävä ja dramaattinen kertomus, jossa Poulsenia varoitellaan jatkuvasti siitä että kaivosalueelle kuvaamaan yrittäminen voi olla hengenvaarallista. Intensiivisin kohtaus on YK:n rauhanturvaajan kynttilänvalossa kertoma pitkä tarina murha-raiskauksesta, joka kuulostaa yksinkertaisesti liian karmealta ollakseen totta. Se menee niin överiksi ettei sellaista nyt voi keksiä kukaan muu kuin Serbian Filmin tai Human Centipeden käsikirjoittaja, varsinkin kun tämä haastattelu on toteutettu niin elokuvallisesti. Kaiken kaikkiaan Kongon tilanteesta välittyy niin käsittämättömän synkkä kuva, että alkaa tuntua siltä kuin katsoisi Blair Witch Projectin tyyliin tehtyä dokumentiksi naamioitua kauhuelokuvaa. Katsojana odotin vain koko ajan milloin aseet alkavat paukkua tai tapahtuu jotain muuta vielä hirveämpää.
Kristian Eidnes Andersenin musiikit eivät auta yhtään, koska nekin ovat niin loistavat ja synkät. Ne yltyvät suorastaan sietämättömän dramaattiseen jännitteeseen kohtauksissa joissa sotilaat tai kaivostyöläiset hermostuvat filmaamisesta ja käyttäytyvät pelottavan aggressiivisesti. Jos tarkoituksenani olisi viihtyä fiktion parissa, laskisin tämän toki eduksi. Mutta dokumenttia katson kuitenkin ehkä ensi sijassa saadakseni tietoa. Kyllä sitäkin tästä elokuvasta välittyy, mutta koska se esitetään kaikkia draaman lakeja noudattaen, siitä tuleekin epäuskottavaa. Alan epäillä kaikkea mitä elokuvassa sanotaan, koska se tehdään viihteen kielellä.
Dokumentti tiedostaa kyllä oman luonteensa mediamuotona hienossa metakohtauksessa, jossa kuvataan salaa kongressiedustaja McDermottin valmistautumista Poulsenin haastatteluun. Ruudun ulkupuolella istuva avustaja kertoo hieman seniililtä vaikuttavalle edustajalle mistä kohtauksessa on kyse ja sitten leikataan perinteiseen kasvokuvaan paikallaan istuvasta vakavasta poliitikosta, joka kertoo kaiken minkä äänestäjät haluavat kuulla. En sinänsä epäile edustajan vilpittömyyttä, mutta kohtaus osoittaa hyvin sen miten dokumentissa olennaisempaa voi olla se mitä jätettiin filmaamatta kuin se, mitä lopullisessa teoksessa näytetään. Mistä sitä tietää mitä kaikkea kontekstin kannalta olennaista on jätetty pois tästäkin dokumentista?
Ehkä olen vain kyyninen, mutta Blood in the Mobilesta tulee olo ettei mihinkään voi luottaa. Ei Nokiaan tai haastateltaviin, mutta ei myöskään dokumentin tekijään. Dokumentti on niin hyvin rakennettu vastaamaan ihmisten kerronnallisia ja tunnepohjaisia tarpeita, että se tuntuu propagandalta. Siinä käytetään häikäilemättömästi kaikkia niitä elokuvakerronnan keinoja joilla voi vedota katsojan tunteisiin.
Elokuva- ja muun videotaiteen jatkuva läsnäolo kulttuurissamme on ihan selvästi muuttanut tapaamme kokea todellisuus. Sanontaa mukaillen "totuus on tarua kauheampaa". Olen niin ehdollistunut elokuvan tehokeinoihin ja tarinamaisiin rakenteisiin, että liitän sen heti viihtymiskokemukseen. Dokumentti olisi ollut mielestäni paljon vakuuttavampi jos se olisi ollut kuivempi ja sisältänyt enemmän kerronnallisia ja teknisiä virheitä. Sitten se olisi näyttänyt enemmän elämältä ja vähemmän elokuvalta.
Kuvaavinta on ehkä se, että elokuva inspiroi minut heti ensimmäisenä kirjoittamaan siitä tänne, kuin se olisi viihdettä. Sen sijaan että olisin heti tuohtuneena tarttunut toimeen "verimineraalien" käytön lopettamiseksi, kuin se olisi totta.
Suosittelen dokumenttia silti kaikille kännykän omistajille. Jokainen katsoja kokee sen varmaan eri tavalla, ja joillekin toisella Blood in the Mobile ehkä voi olla pysäyttävä ja silmät avaava kokemus.